Suomen historiassa liberaalia aateperintöä on edustanut joukko puolueita, joista kenties menestyksekkäimmän perustamisesta tulee piakkoin kuluneeksi 100 vuotta. Kansallinen edistyspuolue perustettiin 8. joulukuuta 1918 edistämään tasavaltaista hallitusmuotoa, kansallista eheytymistä ja sosiaaliliberaalia maailmankuvaa.
Poliittisesta liberalismista puhuttaessa yksi eniten käytettyjä sanontoja on, että sen ajamat hyvät tavoitteet ovat toteutuneet, mikä on johtanut itse ideologian tai poliittisen liikkeen kuolemaan. Liberalismi onkin ulottanut vaikutuksensa länsimaisten ihmisten maailmankuvaan pysyvästi, vaikka suuri osa liberaalipuolueista on tullut tiensä päähän.
Liberalismin ongelma on ollut se, ettei se ole järin selvärajainen ideologia, vaan ennemminkin tapa käsittää sosiaalinen maailma. Liberalismin peruspilareita ovat ihmisoikeuksien ja kansalaisoikeuksien kunnioittaminen, yleinen äänioikeus, parlamentaarinen demokratia, vapaa yrittäjätalous ja vallanjako. Nämä peruspilarit ovat sellaisia, että kovinkaan moni ei kiellä niitä kannattavansa – ja lähes kaikki puolueet omaksuivatkin ne 1900-luvulla omiin ohjelmiinsa.
Edistyspuolueen alkuvuosien menestystä lukuun ottamatta suomalaisella liberalismilla on aina ollut enemmän tai vähemmän sivustakatsojan osa – ainakin mikäli poliittista merkittävyyttä mitataan kannatusluvuilla ja kansanedustajien määrällä.
Edistyspuolueen pieni ruumis kannatteli kuitenkin aina suurta päätä. Liberaalipoliitikoilla oli erityisesti sotien välisenä aikana puolueensa prosentuaaliseen menestykseen nähden kokoaan suurempi merkitys.
Edistyspuolueen riveistä ponnisti tasavallan ensimmäinen presidentti sekä lukuisa joukko pääministereitä, ministereitä, professoreita ja päätoimittajia.
Puolueella oli merkittävä rooli ensimmäisen tasavallan keskustavoimana ja kansallisen eheytymisen edistäjänä. Niin Suomessa kuin Pohjoismaissa voittoisana toteutunut keskitien politiikka oli ja on sekoitus liberalismin ja sosialidemokratian ihanteita.
Edistyspuolue lakkautettiin vuonna 1951 ja sen perillisetkin tulivat tiensä päähän 1980-luvulla. Vaikka liberaalipuolueiden vaikutusvalta ja kannatus on merkittävästi laskenut viimeisen vuosisadan aikana, eivät liberalismin edustamat arvot kuitenkaan ole hävinneet – löytyypä Suomenkin puoluerekisteristä jälleen Liberaalipuolue.
Kylmän sodan päättyminen ja kommunistisen järjestelmän romahdus esitetäänkin usein juuri liberaalin projektin voittona.
2000-luvulla kansallismielisen populismin aalto on nostanut politiikan analyyseihin kaikuja lähes 30 vuoden takaa. Silloin historia julistettiin päättyneeksi ja liberaalidemokratia voittajaksi. Nyt moni näkee kommunismin tilalla populismin ja nostaa liberaalidemokratian jälleen kerran vastapuoleksi ismien välisessä taistelussa.
Edistyspuolueen oikeistoradikalismin vuosina korostama liberaalien arvojen ja demokratian puolustus löytääkin yhtymäkohtansa nykyaikaan. Vaikka populismi kerää edelleen kannatusta, ovat useat viime vuosina Euroopassa käydyt vaalit kuitenkin osoittaneet, että liberaalit vastavoimat ovat aktivoituneet. Liberalismi onkin tehnyt vahvan paluun kiihtyneeseen keskusteluun arvoliberalismista ja arvokonservatismista.
Vihapuheen ja tahallisen väärinymmärtämisen aikakaudella voitaisiinkin ottaa oppia edistyspuoluelaisesta ajattelusta. Kansakunnan tulevaisuuden ja kansallisen eheyden ymmärtäminen eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden keskinäisenä dialogina ja rinnakkaiselona olisi vastakkainasettelua hedelmällisempi lähtökohta.
Arvopohjan kehitystä ja viimeaikaista vaalimenestystä tarkastellessa (arvo)liberalismille voikin povata sen historiaan verrattuna valoisampaa tulevaisuutta. Kansallismielisten äänenpainojen nousu ja vasemmistoporvarillisten arvojen kannatus korreloivat edelleen toistensa kanssa.
Liberaalit arvot voittavat alaa, mutta onko niitä edustavien puolueiden tulevaisuus yhtä valoisa? Voiko arvopohjainen konfliktiulottuvuus todella vakiintua ja nostaa arvoliberaalit puolueet pysyvään menestykseen? Onhan historia kuitenkin osoittanut, että liberaalien ajama poliittinen linja oli menestys arvojen ja tavoitteiden, muttei puoluekannatuksen valossa.
Vaikka populismia ei voi julistaa kuolleeksi, voi sen valtavirtaistuminen johtaa arvoulottuvuuden ja polarisaation heikkenemiseen. Populistisille puolueille saattaa käydä niin kuin liberalismille aikoinaan, ja ne syleillään kuoliaaksi.
Toisaalta mikäli populistiset puolueet onnistuvat yhä muokkaamaan poliittista agendaa ja ylläpitämään vastakkainasettelua, saattaa liberalismin miekka jälleen osoittautua menestyksekkääksi aseeksi ismien välisessä taistelussa.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.