Libanonilaissyntyinen Atef Mourtada pitää 2-vuotiasta Aaron-poikaansa sylissä ja nauraa. Hymyn taakse kätkeytyy paljon pohjatonta surua.
Vielä viime viikolla oli Mourtada, 43, oli Libanonissa pommitusten ja sekasorron keskellä.
"Kahden veljeni ja yhden sisareni kohtalosta en tiedä mitään. Lisäksi heillä kaikilla on yhteensä yhdeksän lasta. En ole saanut sisaruksiini yhteyttä", yli kymmenen vuotta Suomessa asunut Mourtada kertaa liikuttuneena.
Syntymäkaupungissaan Baalbekissa lomaillut Mourtada näki, kuinka ihmisten unelmat lyötiin murskaksi.
Mourtadan perheen omistamaa viisikerroksista taloa ei enää ole.
"Se tuhoutui pommituksessa. Samoin kävi veljen talolle."
Sanojensa vakuudeksi Mourtada näyttää kännykällä ottamiaan kuvia. Tuho on täydellinen.
Mourtada sanoo, ettei hän välitä aineellisista vahingoista.
"Kun vain kukaan ei olisi kuollut."
Kaleva kertoi saarroksiin jääneen Mourtadan kohtalosta puolitoista viikkoa sitten. Suomessa odottanut Jaana Piippo jännitti tuolloin puolisonsa evakuointia.
Mourtada ei jäänyt odottamaan suomalaisten viranomaisten apua, vaan otti tilanteen haltuunsa - ja suuren riskin. Tässä vaiheessa yhteydet pääkaupunki Beirutiin olivat jo poikki.
Mies hankki käyttöönsä pakettiauton, johon hyppäsivät myös Mourtadan äiti, isä, täti, veli ja sisko kahden lapsensa kanssa. Matkan tavoitteena oli Syyrian raja.
Uhkapeli kannatti. Heinäkuun 19. päivän iltana ryhmä pääsi syyrialaiseen al-Zabadanin kylään, jossa Mourtadan lähisukulaiset ovat yhä.
Kuolema ei enää vaani kantapäillä, mutta silti elämän täyttää tyhjyys.
"He ovat masentuneita ja surullisia. Heillä ei ole yhtään mitään", Mourtada sanoo hiljaisella äänellä.
Mourtadan 89-vuotias, liki sokea täti haluaa takaisin Libanoniin.
"Hän haluaa kuolla omassa kodissa. Mutta kukaan ei ole pystynyt kertomaan, ettei kotia enää ole. Se on raunioina."
Libanonilaisille perhe on kaikki kaikessa. Mourtadan ajatukset ovat sukulaisten luona, mutta mies tietää, että kaikki voitava on tehty.
"Minulla on oma perhe täällä Suomessa. Aaron tarvitsee isäänsä ja minä häntä. Lähiomaiseni ymmärtävät tämän", Mourtada tietää.
Synkkyyden keskellä Mourtada jaksaa valaa uskoa tulevaan. Jonain päivänä sota loppuu, ja sukulaiset saavat palata kotiin.
"Talot voidaan rakentaa uudelleen. Sen he myös tekevät. Kun vain kukaan ei olisi kuollut", Mourtada toistaa.
Samalla mieleen tulee kysymys, joka ei jätä Mourtadaa rauhaan.
"Hizbollahin väki vetäytyi heti konfliktin aluksi pois Baalbekista. Miksi aluetta pommitettiin, vaikka israelilaiset tiesivät, että kaupungissa on vain viattomia siviilejä?"
Samalla Mourtada katsoo poikaansa. Aaron nauraa taas - eikä ihme. Isä on turvallisesti kotona.