Levyt
Metallica: Hardwired... To Self-Destruct. Blackened 2016.
Kuinka hyvä on Metallican paras levy kahteenkymmeneen vuoteen, jopa ylikin? Melko hyvä, muttei likikään täydellinen. Vuoden 2016 raskaan rockin kentässä se on mainio tapaus tarttuvaa valtavirran metallia. Vertailu 80-luvun klassikoihin, kaikkien aikojen parhaisiin metallilevyihin, on kenties epäreilua.
Ilonaiheita on paljon. Hardwired... To Self-Destruct -levyä ei ole edeltäjien St. Angerin (2003) ja Death Magneticin (2008) tapaan tuotettu soundeiltaan kuuntelukelvottomaksi. Pitkiähän kappaleet edelleenkin keskimäärin ovat, mutta eivät enää samalla tavalla päämäärättömiä riffikokoelmia.
Laulaja-kitaristi James Hetfieldin kynäilemissä riffeissä on rokkaavaa pyöreyttä, Black Sabbathin raskautta sekä 70- ja 80-lukujen taitteen uuden aallon metallin vaikutteita. Suunta on viisikymppisille metalliäijille ratkaisevasti luontevampi kuin edellislevyn kovin väkinäinen yritys palata 1980-luvun jälkipuoliskon thrash-kuninkuuden tunnelmiin.
Levy on kokonaisuutena kenties hitainta ja raskainta Metallicaa. Esimerkiksi Dream No More -iskee Cthulhu-sanoituksineen tehokkaasti Thing That Should Not Be ja Sad But True -klassikoiden välimaastoon.
Rivakammat ja thrashimmat kappaleet ovat vereviä pläjäyksiä, ja paras niistä, Spit Out The Bone, on levylle suorastaan komea lopetus. Voi kun ylipitkän tuplalevyn jälkipuoliskolta olisi vielä maltettu pudottaa pois pari keskinkertaisempaa jyystöä.