Kaikki näyttää juuri sellaiselta, kuin elämä Limingan kirkonkylällä marraskuisena aamupäivänä näyttää.
Ja silti kaikki on toisin.
Yhtä hyvin Tuusulassa, Jokelassa kuin meidän Limingassamme.
Viimeinenkin viattomuus on viety.
Ihmiset ovat ymmällään, mitä Jokelan koulun verilöylystä voi enää puhua, mutta puhumatta ei ainakaan voi olla.
"Koko ajan se on mielessä", sanoo tyhjiä pulloja rekkaansa Limingan Shellillä kuormaava kempeleläinen Henri Seppänen, 21.
Hän lähti taipaleelle jo viiden aikaan aamulla. Radio suoltaa rekan koppiin tietoa tapahtuneesta jo toista päivää.
Uutisten vastaanottaminen on raskasta. "Vaikea tätä on uskoa todeksi. Suomessa!"
Samalla tavalla kuin kaikki muutkin, Henri Seppänen on katsonut surmaajan tekemiä videoita netistä.
"Eniten kauhistuttaa se, että on kuollut nuoria ihmisiä. Miten heidän omaisensa ja vanhempansa surun jaksavat?"
Seppänen uskoo, että hän miettii myöhemmin myös tekijän lähipiiriä, mutta vielä ajatus ei ole ehtinyt sinne saakka. "Eniten ovat mielessä uhrit."
Henri Seppänen aikoo kuunnella rekan radiosta uutisia vielä pitkään aikaan. "Ei tästä pidä päästä nopeasti ohi. Asiaa täytyy käsitellä."
Nuori mies järjestelee rivakasti lastinsa kuntoon ja starttaa rekan liikkeelle, päätään pudistellen.
"Vaikka on yksittäisen ihmisen teosta kyse, on jokaisen pakko miettiä, miten sellainen voitaisiin estää. Ei tapahtunutta voi olla ajattelematta, koko ajan."
Pakkauspuuhissa on myös liminkalainen Anu Niskala-Kokko ruokakaupan pihalla. Leipää ja maitoa kuluu lapsiperheessä, olipa päivä minkälainen tahansa. Pieni Mari-tyttö kihnaa ujona äidin kyljessä ja näyttää viidellä sormella ikänsä.
"Lapset ovat niin pieniä, että heidän kanssaan ei ole Jokelan tapahtumista juteltu", Anu sanoo hiljaa.
Hän on järkyttynyt.
"Jos yrittää ajatella omalle kohdalle. Että omat lapset olisivat lähteneet kouluun ja..."
Tällaiseksiko piti mennä elämän Suomessa, Anu Niskala-Kokko huokaa. Että eletään oikein Amerikan malliin. Limingan keskustan rauhallisessa aamuhämärässä sanat voisivat kuulostaa omituisilta, mutta eivät ne kuullosta.
Enää.
Ravintola Hannu Krankan baariparlamentti istuu hiljaisena puolikaaressa. Totta kai se, mitä tapahtuu USA:ssa, tapahtuu yhtä hyvin myös Suomessa, miehet sanovat kuin yhdestä suusta. "Tai Limingassa."
"Minä mietin silti sitä, mikä merkitys on isoilla luokilla. On niin paljon lapsia ja opettajia, että eivät ne millään opi tuntemaan toisiaan", Jaakko Lipsanen arvelee.
Hänen vaimonsa on ollut opettajana ja sivusta seuratenkin puoliso on nähnyt, kuinka pelkästään siirtyminen pienestä kyläkoulusta kirkonkylän isoon ryhmään on monelle koululaiselle kova paikka.
Parlamentti miettii, miten tragedia voitaisiin ehkäistä yhteiskunnassa.
"Se juuri on tuhannen taalan kysymys", huudahtaa Reino Sevón. "Yhdysvalloissa näitä on sattunut, eikä sielläkään ole pystytty uusia tragedioita estämään. Varmasti kaikki mahdollinen on mietitty."
Olisiko rehtorin pitänyt toimia toisin? Nainen juoksi paikalle ja sai surmansa. "Se oli suoraselkäinen teko. Pitää nostaa hattua", osa keskustelijoista sanoo. "Erreys sillä kävi", arvelee toinen ääni. "Nyt on, kuule, myöhäistä nostaa hattua."
Entä olisivatko koulun miehet voineet tehdä jotakin, kun tietävät, että panokset loppuvat jossakin vaiheessa? Sitäkin baariparlamentissa mietitään, vaikka tietenkin asiaa on turha miettiä. "Tuskin siellä neuvottelun paikkaa oli", parlamentti päättää.
Ennen lapsilla oli pitkä matka kouluun ja väsyneinä joutavien mietiskely jäi vähemmälle, kahvikupposten äärellä kohta jatketaan. "Onko tämä sitä vappaan kasvatuksen tulosta?" Mikko Hongisto puhahtaa.
"Syyllistäminen on turhaa", Sevón muistuttaa. "Suomessa on nykyään oikein muoti-ilmiö haukkua vanhemmat, jos nuori tekee sopimatonta."
"Olikos tämä nuori ollut koulukiusattu", heittää keskusteluun Matti Kalle-Autio. "Kiusaamisasioihin ei vieläkään kiinnitetä tarpeeksi huomiota."
Pöydän ympärillä on hiljaista.
"Entä ne tietokonepelit. Siellä kun pistää jonkun kylmäksi, ei uhri tunne tuskaa, ei kipua", huomauttaa Paavo Härmä.
Mitäpä siihen on sanomista.
Limingan kirkkoherranviraston pöydällä on viikon lehtiä. Surua huutavien otsikoiden keskellä tököttää uhmakkaasti posliininen enkeli. Lehtiä selaileva Veikko Saarela on ollut työttömänä 15 vuotta. Nyt hän on työkokeilussa seurakuntatalolla.
Häntä harmittaa, kun ei huomannut rivitalossaan laittaa torstaina suruliputusta. Veikko on seurannut tarkasti Jokelan tapahtumia tiedotusvälineistä. "Amerikkalaista hommaa."
Kirkkoherra Ilkka Tornbergin vaimo Helena on kunnanhallituksen puheenjohtaja. Hän on ollut yhteydessä kaikkiin kouluihin.
Kirkkoherran huoneessa on tavattoman hiljaista. Lippu on puolessa tangossa, mutta niinhän se näillä kulmilla on usein muutenkin. "Sama kauheus, sama kipu kuin kaikilla", kuvailee kirkkoherra tunnelmiaan.
Onko pahuus täällä tänään? "Myös persoonallinen pahuus", Tornberg uskoo. "Omalla tavallaan tekijäkin oli uhri, pahuuden uhri."
Hänen mielestään yhteiskunnan pitäisi olla herkempi, enemmän varuillaan. Mutta pitäisikö Jumalankin olla herkempi? Varoittaa vähän?
"Tässä kohtaa on vaikea muistuttaa Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta, mutta en minä muutakaan turvaa osaa ihmiselle sanoa."
Turvasta puhuu myös Limingan poliisiasemalla ylikonstaapeli Markku Kinnunen. Pahoinvointi nuorison keskuudessa ja perheissä on totta. "Tämä elämän jatkuva kiire ja muutos", poliisi tuskailee.
Hän seurasi virkatovereiden ponnisteluja Jokelassa ja ajatteli, että kyseessä on pahin painajainen, mikä voi ihmisen kohdalle sattua. Vaikka olisi poliisikin.
"Nuoret lähtevät kouluunsa ja yhtäkkiä heiltä menee pohja kaikelta turvallisuuden tunteelta."
Kinnunen arvelee silti, että kouluampumistapauksiin on Suomen poliisissa varauduttu. Lintukotona Suomea ei ole pitänyt kukaan enää pitkään aikaan.
"Myös ammattilaiset tarvitsevat apua asian käsittelyyn", hän huolehtii. "Saunalla ja viinapullolla ei näissä asioissa pitkälle pötki."