Lokakuinen hämäryys on vallannut Ylivieskan; päivä ei tunnu valkenevan koskaan. Salmiperän syrjäisillä perukoilla kuuluu vain koivunlehtien hiljainen suhina, kun lounaistuuli siirtelee vehreytensä menettäneitä lehtiä. Syksy ja maahan pudonneet lehdet kuvastavat kuolemaa. Niin tekee pieneläinten hautausmaakin.
Sadan metrin päässä tavarajuna rikkoo hiljaisuuden, mutta lemmikkien hautausmaan asukit eivät sitä kuule -- eivät enää hauku sitä.
Lemmikkien viimeistä leposijaa vartioi perinteisen korkea, ikivihreä kuusi. Se näkee, että pieneläinten elämänvirta on kadonnut kuten lehtivihreä lehdistä. Aikansa kutakin.
Ristit ja muistopaadet -- jopa kuvat -- tuovat mieleen häntäänsä iloisesti heiluttaneet hauvat, omistajansa sylissä kehränneet kissat. Sitä tosiasiaa ei poista edes se, että osa risteistä on vinksin vonksin ja osa kulunut tunnistamattomiksi.
Vanhat hautapaikat näyttävät sijaitsevan kuin rusinat pullassa: siellä täällä. Uudemmista leposijoista huokuu järjestelmällisyys. Muutaman hautapaikan äärellä palaa kynttilä.
Misu, Vekku, Rölli ja Nökö ovat eläimen nimiä. Veli, Leevi, Rasmus ja Jenni kuulostavat ihmiseläimiltä. Salli-Eino on jotain selittämätöntä.
Kaikkia heitä yhdistää kuitenkin se, että heidän elämällään on ollut merkitys. He ovat päätyneet kunnialliselle hautausmaalle sen vuoksi, että he ovat olleet kallisarvoisia lemmikkejä, perheenjäseniä. Haudassa lepää myös gerbiilejä, hamstereita ja kilpikonnakin.
Jonkun elontaipaleen on katkaissut ohi kiitänyt auto, toisen eläinlääkärin eutanasia-piikki. Omistajien surua ja kyyneltulvaa lievittää paikka, jossa voi käydä tervehtimässä edesmennyttä elättiä. Paikka, jossa voi suorastaan aistia vanhan toverin kulkevan rinnalla tai nukkuvan kainalossa.
Rakkaus lemmikkiin on aitoa, vilpitöntä. Ja vastarakkaus vasta onkin. Siksi lenkkikaverille, silmänilolle tai yksinäisen elämän ainoalle seuralaiselle niin moni tekee viimeisen palveluksen.