Charles Lindbergh, sankari tasan 80 vuoden takaa, aloitti kaukolennot. Kukaan ei niitä voi lopettaa. Jossain matkan varrella lentämisen hurma kuitenkin katosi. Samalla katosi kaukomaiden eksotiikka, ja vaikka kaikki nopeutuu, kiire vain kasvaa.
Melkein päivälleen 80 vuotta sitten yksimoottorinen lentokone Spirit of St. Louis ponnisteli 33,5 tunnin matkaansa New Yorkista Pariisiin. Ohjaimissa oli Charles Lindbergh ja syntymässä uusi sankaritarina. Ensimmäisestä New Yorkin ja Pariisin lennosta oli luvattu tuntuva palkkio, ja moni edellinen yrittäjä oli menettänyt henkensä. Lindbergh aloitti pitkien lentojen myyttisen aikakauden Pariisissa, ja samassa paikassa sen voi sanoa loppuneen seitsemän vuotta sitten. Kohti New Yorkia noussut yliäänikone Concorde päätyi savuavaksi kasaksi.
Concorde oli ehkä viimeinen matkustajalentokone, johon liittyi jotain "erityistä", uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Se oli kallis ja polttoainesyöppö kone, mutta se oli rakennettu toteuttamaan unelmaa ääntä nopeammista lennoista. Aivan samoin kuin Spirit of St. Louis oli rakennettu toteuttamaan unelmaa siitä, että lento mantereelta toiselle on oikeasti mahdollinen.
Unelmien tilalla on nyt arki. Jos Suomen itäisimmän kolkan Ilomantsin vaiheilla nostaa iltapäivällä katseensa taivaalle, näkee ison koneen toinen toisensa jälkeen suuntaavan Siperian reitillä Euroopasta Aasiaan tai palaavan sieltä.
Euroopan keskiosissa sinistä taivasta ei enää näekään. Taivas on kirkkaina hetkinä täynnä lentokoneiden vanoja. Jättimäisten lentokenttien laskeutumisajat on varattu täyteen minuutti minuutilta.
On kulunut täysi vuosisata Hergén, sarjakuvasankari Tintin luojan, syntymästä. Tintti aloitti seikkailunsa Neuvostojen maasta 1929, kaksi vuotta Lindberghin jälkeen. Jo siinä jaksossa hän esiintyi nahkakypäräisenä lentäjänä.
Amerikasta hän vielä poistui mustakylkisellä valtamerilaivalla. Tiibetiin päästiin potkurikoneella Delhin kautta, etsimään DC3:n putoamisessa kadonnutta ystävää. Vuonna 1966, Lento 714 -albumissa oltiin jo matkalla Australiaan suihkukoneella ja päädyttiin liikemies Laszlo Carreidasin yksityisjettiin. Läpi Tintin vuosisadan eli 1900-luvun loppupuolelle asti lentokone oli vielä seikkailujen välikappale. Potkurikoneista oli siirrytty pitkän matkan suihkukoneisiin, mutta matkustamisessa oli yhä erityistä hohtoa, kaukaiset maat olivat jossain kaukana.
Paljon puhutaan siitä, kuinka internet on mullistanut maailman ja kadottanut etäisyyden. Vielä enemmän sitä on tehnyt lentokone, joka on kutonut kaiken yhteen ja muuttanut maantieteen venyväksi, omituiseksi. Oulusta on lentäen lyhyempi ja halvempi matka Delhiin kuin Kirkkoniemeen.
Nyt ovat matkalla turistit, eikä loppua näy. Maailman vilkkain kenttä, Lontoon Heathrow, ottaa vastaan noin 1 300 konetta päivässä. Britanniassa on arvioitu, että maan lentokenttien on vuonna 2020 kyettävä käsittelemään 350-460 miljoonaa matkustajaa, pari kolme kertaa nykyistä enemmän. Minne he kaikki menevät, minne me kaikki menemme?
Jokainen isoja kansainvälisiä kenttiä kolunnut tietää, että rasittavampia paikkoja saa hakea. Turvatarkastukset ovat aina vain oudompia, jonot pidempiä, laukkujen perille tulo arpapeliä, ja aina jossain on joku lakko ja liikenne sekaisin. Polttoainekustannukset kasvavat, haitat ympäristölle lisääntyvät, lentolippujen hinnat laskevat, yhtiöiden kannattavuus on siinä ja siinä -- ja matkustamisen määrä kasvaa kaiken aikaa, kovasti.
Yhtälössä on jotain omituista, mutta se on näyttänyt toimivan. Ainakin tähän asti.
Seuraava lainaus on Finnairin maanantaisesta tiedotteesta: "Vuodesta 1999 lähtien Finnair on pystynyt kehittämään laivastonsa polttoainetehokkuutta 25 prosentilla laivaston uudistamisen ja ympäristömyötäisten lentotapojen ansioista. YK:n mukaan lentoliikenne aiheuttaa kaksi prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä."
Ala on varpaillaan, sillä se pelkää joutuvansa silmätikuksi, eikä vaihtoehtoisia energialähteitä lentokoneisiin ole. Mutta ei mikään viittaa siihen, että ihmiset noin vain päättäisivät matkustaa vähemmän. Päinvastoin; kun kiinalaiset ja intialaiset vaurastuvat, hekin tahtovat turisteiksi, ja venäläiset jo ovat.
Onko matkailu avartanut, ovatko kulttuurit tulleet tutummiksi, onko vuorovaikutus lisääntynyt? Vai onko kaikki vain käymässä ahtaammaksi, ehditäänkö johonkin matkustaessa lopulta nähdä enää mitään, ja onko edes nähtävää?
Omituista kyllä mitä helpompaa liikkuminen on, sitä enemmän siihen turtuu, ja sitä vähemmän tuntuu jäävän todella aikaa olla jossain. Se ehkä selittää, miksi vanhoja matkakuvauksia lukiessa ja jopa omia interreilauksen aikoja muistellessa mieleen nousee outo haikeus. Silloin matka jo itsessään oli seikkailua ja kokemusta, ei seisomista jonoissa, odottamista tasan toistensa näköisissä auloissa, pastapalojen onkimista muovihaarukoilla kyynärpäät tanassa, jonottamista vessaan napajäätikön yllä tai drinkkien siemailua 11 kilometrin päässä Afganistanin itsemurhaiskuista.
Ehkä Lindbergh silti olisi lähtenyt matkaan, jos olisi kaiken tämän aavistanut.
***
Bagdadiin nouseva Yhdysvaltain suurlähetystö on nimensä veroinen: se on suurin lähetystö maailmassa. Vatikaanin kokoinen, tilaa 4 000 työntekijälle, iso muuri ympärillä. Hankkeen kriitikot ovat toivoneet, että ainakin katto olisi riittävän suuri. Sitä tarvitaan, kun viimeinenkin lähetystövirkailija aikanaan evakuoidaan helikopterilla.