Kirjailija Antti Tuuri on lopettanut lentämisen. Moni muukin on viime vuosina niin tehnyt, ennen kaikkea ympäristösyistä.
Tuuri ei sitä perustetta mainitse. Hän vain on tuskastunut lentokenttien vaivalloisiin turvatarkastuksiin ja huomauttaa, ettei hänellä ole enää kiirekään.
1990-luvulla alkanut lentolippujen hintojen putoaminen johti siihen, että matkustaminen maitse alkoi tuntua ajan ja rahan tuhlaukselta. Kun huippuhalpojen lentolippujen aika nyt näyttää päättyneen, toivottavasti junat ja bussit saavat takaisin osan menettämästään vetovoimasta.
Suomessahan junat jo ovat ottaneet takaisin asemaansa Oulun ja Helsingin välillä.
Kulkuvälineen valinnassa on kyse on myös siitä, haluaako elämysten alkavan vasta perillä vai jo matkalla.
Vaikka lentokoneet ovat maailman teknisistä laitteista kiehtovimpia, matkanteko ainakin koneiden karvalakkiosastolla on puuduttavaa ja epämukavaa.
On vaikea ymmärtää, mistä sanonta ”aika kuluu kuin siivillä” on peräisin. Sen keksijä ei ainakaan ole lentänyt turistiluokassa.
Tai ajatellaan lentokoneruokailua niissä yhä harvinaisemmissa tapauksissa, joissa koneista ruokaa saa. No, on toki jännittävää syödä, kun päällä on jatkuva pelko siitä, roiskuvatko soosit muovikupista housuille ja pysyvätkö juomat pystyssä ahtaan muovipöydän nurkalla.
Lentäminen on tehokasta siirtämistä, ei juuri sen enempää. Junassa ja busseissa on useimmiten toisin, etenkin ulkomailla: uudet maisemat, ihmiset, pysähdyspaikat ja niiden tunnelmat...
Yksi osoitus junamatkustuksen noususta on interrail-lippujen kysynnän kasvu. Kun 1995 lippuja myytiin Suomessa alle 2 000, tällä vuosituhannella lukemat ovat nousseet jo yli 5 000:n.
Kaukana tosin ollaan vielä 1980-luvun huippuvuosista. Vuonna 1985 lippuja myytiin meillä lähes 20 000.
Interraililta palattua kerrottiin kotiväelle ja kavereille mehukkaita tarinoita samaan tapaan kuin vanhemmat polvet rintamalta. Pärjääminen yksin tai kaverin kanssa Euroopan kiertomatkalta oli siirtymäriitti aikuisuuteen ja esimaun hakua maanosakansalaisuudesta.
Euroopan kierrosten vaikutusta matkustajan maailmankuvaan on ehkä tutkittukin, mutta kun sitä tietoa ei ole käsillä, tyydytään itse koettuun ja kuultuun.
Vain pieni vähemmistö tuli matkalta kertoen, kuinka vastenmielistä porukkaa muualla asuu tai kuinka vaarallista noissa maissa on kulkea, vaikka sellaisilla jutuilla olisi omia tarinoita tehokkaasti maustanutkin.
Enemmistön kokemus taisi päinvastoin olla, että osataan sitä muuallakin elää, ehkä jopa iloisemmin kuin täällä.
Timo Soinin viimeaikaisista kommenteista osuvin on se, jolla hän Pressiklubi-ohjelmassa kehotti puolueensa kansanedustajaa Olli Immosta vähän kiertämään maailmaa. Immosellehan ulkomaailma ja ulkomaalaiset näyttävät edustavan monenlaista pahaa ja pelottavaa.
”Teepä niin kuin Timo 80-luvulla, laita rinkka selkään ja lähde reilaamaan ja katsomaan Eurooppaa”, Soini neuvoi lähetyksessä.
Samasta neuvosta kannattaa ottaa vaarin kenen tahansa, joka hakee maailmankuvansa aineksia lähinnä samanmielisten viisauksista netistä.
Suomesta etenkin Itä-Eurooppaan suunnattaessa junia usein kätevämpi, nopeampi ja halvempi väline on bussi.
Sen edullisuus on paikoin häkellyttävää. Korkealuokkaisen vuorobussin kyyti Liettuan Vilnasta Puolan Varsovaan – yli 450 kilometrin matka siis – maksoi toissa syksynä runsaat kahdeksan euroa.
Samalla näki eteläisen Liettuan idylliset mutta rutiköyhät pikkukylät ja Puolan valtavat pelkoaukeat, ne, joista maan maatalouden voima itää. Lentokoneesta olisi korkeintaan nähnyt peltojen ruudut, mutta vain ikkunapaikalta ja jos taivas olisi sattunut olemaan kirkas.