Ensimmäisestä ihmisen käynnistä avaruudessa on tänään 50 vuotta ja yksi päivä.
Puoli vuosisataa avaruuden valloitusta, kohtuullisella tarkkuudella samantapainen ajanjakso kuin tämän kirjoittajalla on ikää.
Juri Gagarinista en voi muistaa mitään. Kuvissa näkyy mukavasti hymyilevä nuori mies - helppo uskoa, että Neuvostoliiton propagandanikkareilla oli käsissään kaikkien aikojen myyntivaltti, ja vain joitakin vuosia ensimmäisen satelliitin Sputnikinin jälkeen. Ihmiskunnan ensimmäinen edustaja avaruudessa oli neuvostokansalainen, kosmonautti.
Vuosikymmenen lopulla 1968 Gagarinin ruumis kaivettiin esiin MiG-hävittäjäkoneen raunioista. Testilento oli mennyt pahasti pieleen.
Vuosi sen jälkeen kuultiin ratiseva ääni Kuusta: "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askel ihmiskunnalle." Neil Armstrong siellä laski ensimmäisen saappaan Kuun tomuun, ja avaruuden kilpajuoksu näytti kääntyneen amerikkalaisten astronauttien voittoon.
Kotona Suomessa Pasi Rutasen sinikantinen kirja Loistava Apollo kului hiirenkorville pienen pojan käsissä. Kaikki oli mahdollista, tulevaisuus oli avaruudessa.
Tuli Apollo 12, tuli epäonnen Apollo 13, tuli vielä lisää Apolloja, ja yleisön mielenkiinto alkoi kääntyä muualle. Uusien astronauttien ja kosmonauttien nimet eivät jääneet enää oikein kenenkään mieleen. Sitä paitsi todellisuus ei millään pysynyt mielikuvituksen perässä.
Mitä olivat nämä kömpelöt avaruuskapselit verrattuna Star Trek -sarjan U.S.S. Enterpriseen, kapteeni Kirkiin ja poimuajoihin? Mitä niillä olisi ollut virkaa Tähtien sodan kosmisessa mittelössä hyvän ja pahan voiman välillä? Miten niiden komentokeskukset pärjäsivät verrattuna Avaruusseikkailu 2001:n tietokonediktaattoriin Haliin? Eikä löytynyt alieneitakaan näistä maata kiertävistä maisemista, onneksi.
Miehitetyt avaruuslennot vajosivat sisäsivujen pikku-uutisiksi, josta ne nousivat esiin vain, jos jotain poikkeuksellista tapahtui. Ensimmäinen avaruussukkula, ensimmäinen tuhoutunut avaruussukkula, ensimmäinen ruotsalainen astronautti.
Kuka silti olisi uskonut 1960-luvulla, missä pisteessä todellisuus on 50 vuotta Juri Gagarinin jälkeen? Aletaan olla takaisin lähtöpisteessä. Ihminen nousee avaruuteen vain venäläisin voimin.
Yhdysvaltain avaruussukkulan on määrä tehdä vielä kaksi lentoa ennen päätymistään museoon. Se taru loppuu siihen. Yhdysvaltain edellinen presidentti George W. Bush ilmoitti maan pyrkivän takaisin kuuhun; nykyinen presidentti Barack Obama leikkasi sen projektin rahoitusta. Miehitettyjen lentojen ohjelma kituu henkitoreissaan.
Kiinalaiset ovat saaneet taikonauttinsa taivaalle, ja lisää varmasti seuraa siitä suunnasta. Ehkä aikanaan Intiastakin. Mutta vain venäläisillä on käsissään Sojuz-kantoraketti, joka voi toimia avaruuden luotettavana traktorina ja huoltaa kansainvälistä avaruusasemaa.
Mars-lennoista puhutaan silloin tällöin. Se voisi olla tehtävissä mutta saapa nähdä, tehdäänkö. Pidemmälle ei ole menemistä minkään nykytiedon ja teknologian varassa.
Puolessa vuosisadassa on yksi illuusio särkynyt. Ihmisen paikka on maan päällä, ei avaruudessa. Tähän mennessä noin 500 ihmistä on roudattu taivaalle ja takaisin. Se on kahden lentokoneellisen verran.
Samaan aikaan taivas on tikutettu täyteen satelliitteja ja satunnaisia luotaimia risteilee pitkin aurinkokuntaa. Avaruusteknologia kehittyy samaan suuntaan kuin muukin teknologia. Pienemmäksi ja tehokkaammaksi. Siinä seurassa ihminen on kovin kömpelö ja hankala otus. Tarvitsee ruokaa, juomaa ja happea, ei kestä säteilyä, erittää kaikenlaista.
Maan päällä riittää ihmiselle tekemistä turhankin paljon. Silti joskus yhä kuuta katsoessa muistaa sen pikkupojan, joka katsoi taivaalle innokkain silmin. Nyt ei käsillä eikä edes näkyvillä ole minkäänlaista keinoa saada kuuhun ketään mistään tältä planeetalta, eikä voi mitään sille, että ihmetys valtaa mieltä: näinkö tässä todella kävi?