Vaalean sohvan kimpussa häärii kiharahiuksinen, pisamakasvoinen mies. Käyrä neula sukeltaa vanhan sohvan uumeniin ja uusi verhoilu on tikin verran lähempänä valmista.
Vanhasta 1940-luvun sohvasta on kuorittu pois paitsi entinen verhoilu, myös 1970-luvulla lisätty vaahtomuovi. Jouset on suoristettu ja sidottu. Täytteeksi laitettu meriheinää ja flokkivanua. Muhkea sohva alkaa olla viimeistelyä vaille istuttavassa kunnossa ja päivityksen myötä se on saanut ainakin kaksikymmentä kaunista lisävuotta.
Kun uusiseelantilainen Keith Burrow, 30, muutama vuosi sitten ilmoitti muuttavansa tyttöystävänsä kanssa Ouluun, tuttavat epäilivät, ettei hän millään saisi töitä omalta alaltaan.
Ensimmäiset puolitoista vuotta Burrow oli töissä rakennuksilla. Sitten hän aloitti suomenkielen opiskelun ulkomaalaisille tarkoitetulla kielikurssilla.
"Kielikurssiin kuului osana harjoittelu ja hain harjoittelijaksi sisustus Britaan", Burrow kertoo.
Viiden viikon työharjoittelu vaihtui lokakuussa 2010 kokopäiväiseksi palkkatyöksi ja niin Burrow kuin sisustus Britan omistaja Brita Mäkitalo ovat olleet tyytyväisiä.
"Uudessa-Seelannissa verhoilukoulutus on monipuolisempi kuin meillä. Siellä opiskellaan huonekalu-, auto-, veneverhoilua ja teollista verhoilua kun taas Suomessa nuo ovat kaikki erillisiä linjoja", Mäkitalo selittää.
Lisäksi Burrow tuli Britaan juuri oikeaan aikaan: hyvästä verhoilijasta oli pulaa.
"Verhoilijoita ei ole valmistunut Oulusta moneen vuoteen. Työttömiä verhoilijoita on, mutta useimmat haluavat työskennellä suunnittelupuolella, eivät käytännön työssä", Mäkitalo kertoo.
Burrow pääsi kotona 10 000 asukkaan Huntlyssä 16-vuotiaana verhoilukisälliksi. Koulutus kesti neljä vuotta ja sisälsi luokkaopetusta kaksi viikkoa lukukautta kohti.
Uuden-Seelannin lisäksi hän on työskennellyt myös Englannissa, missä tapasi nykyisen oululaispuolisonsakin.
"Englannissa olevassa työpaikassa verhoilijoilla ei ollut oikein työmoraalia. He tulivat töihin myöhässä ja lähtivät aikaisin, siinä välissä he pitivät 15 teetaukoa. Uudessa-Seelannissa työpäivät olivat pitkiä ja töitä paiskittiin paljon", Burrow kertoo.
Suomessa tee on vaihtunut lakisääteiseen kahvitaukoon ja tämän hetkinen työpaikka saa pelkkiä kehuja.
"Töitä on paljon", Burrow kiittelee. Brita Mäkitalo kertoo että asiakkaat tuovat nykyään todella paljon vanhoja huonekaluja uudelleen verhoiltavaksi.
"Vanhaa arvostetaan taas ja joku kaunis yksittäinen tuoli halutaan usein verhoilla upeaksi katseenvangitsijaksi."
Burrow on iloinen siitä että suomalaiset malttavat antaa verhoilla vanhat huonekalut perinteisillä metodeilla.
"Vaikka prosessi vie enemmän aikaa, asiakkaat haluavat perinteisiä materiaaleja, kuten meriheinää. Uudessa-Seelannissa ja Englannissa huonekalut halutaan nopeasti valmiiksi ja silloin tyydytään huonompiin materiaaleihin, kuten vaahtomuoviin."
Suomalaisesta huonekaludesignistä on puhuttu niin paljon, että luulisi jonkinlaisen kulttuurishokin vaivaavan ulkomaalaista. Mutta ei, Burrow vakuuttaa, etteivät suomalaiset huonekalut eroa kovinkaan paljon vaikkapa uusiseelantilaisista.
Työ on kuitenkin opettanut Burrowia myös tunnistamaan suomalaisia huonekaluja. Puolison mummolla hän tietää esimerkiksi olevan Ilmari Tapiovaaran Mademoiselle-tuolin.