Paavo ja Seija Raappanan yhteinen taival alkoi Ylikiimingin Vesaisenlinnan tansseista vuonna 1964. Tuolloin Etelä-Ruotsissa tehdastyössä ollut 22-vuotias Paavo Raappana tuli joululomalle kotipuoleensa Kiiminkiin. Joulunpyhät menivät kotosalla, mutta tapanina polte tansseihin oli jo kova. Mukaan lähtivät myös Raappanan kaksi sisarta. Kohta saavuttuaan Raappana kiinnitti huomionsa seinän vierustalla seisovaan kauniiseen ylikiiminkiläistyttöön, jota haki ripakasti tanssiin.
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. "Meillä synkkasi heti yhteen. Seijan iloisuus ja puheliaisuus taisi pistää pääni ihan sekaisin", Paavo Raappana nauraa.
18-vuotias Seija, tuolloin Virkkunen, vaikuttui puolestaan nuoren miehen tanssitaidosta. "Myös Paavon rauhallisen oloinen luonne miellytti", hän kertoo.
"Hain sitten Seijaa useammalle pelille ennen kuin rohkenin kysyä, pääsisinkö saatille. Seijalla oli matkaa kotiin muutama kilometri." Lupa annettiin, ja kyllä tyttöä kelpasikin kuljettaa, sillä Raappana oli ostanut Ruotsista komean menopelin. "Siihen aikaan ei kovin monella pojalla omaa autoa ollut."
Paavon sisaret tosin eivät olleet saattoreissusta yhtä innoissaan, sillä he saivat luvan odotella tanssipaikalla sen aikaa, kunnes Seija oli viety turvallisesti kotiin.
Joululoman päätyttyä Raappanan oli palattava töihin Ruotsiin. Koko kevät oltiin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta loppukeväästä ei mikään enää pitänyt rakastavaisia irti toisistaan. Raappana muutti takaisin Kiiminkiin. "Kihloihin mentiin helluntaina 1965 ja naimisiin kolmen kuukauden kuluttua kihloista", Raappanat nauravat.
"Vain Paavo oli tarjolla, eikä parempaakaan ollut saatavilla", Seija Raappana selvittää valintaansa silmäänsä iskien. "Olemme esimerkki siitä, että kyllä nopeasti etenevä suhdekin voi kestää." Yhdessä on tarkoitus pysyä loppuun asti. Autonkuljettajana työskennellyttä Paavo Raappanaa ja laboratorionhoitajana toiminutta Seija Raappanaa on yhdistänyt alusta asti tanssi ja musiikkiharrastus. "Paavo laulaa ja minä säestän."
Soraääniäkin on kuultu ja nuotin vierestä mennyt, mutta vuosikymmenten kuluessa särmät ovat hioutuneet. Pariskunta kokee elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa. "Enää ei ole vastuuta kuin itsestä." Molemmat ovat mukana järjestötoiminnassa. Myös matkustelu yhdistää. "Meidän suhteessamme on aina ollut vapaus tehdä myös omia juttuja. Kaiken pohjalla on syvä luottamus toisiimme", he sanovat.
Raappanoiden mielestä avioliitto on asennekysymys. "Pitää olla tahtoa olla yhdessä. Huonot päivät menevät kyllä ajallaan ohi. Nykyään luovutetaan liian helpolla."
