Runoilija Eino Leino kuoli tammikuun 10. päivänä vuonna 1926 Jokelan Riitahuhdassa ystävänsä R.O. Stenin pikkuisessa talossa, sen yläkertaan kyhätyssä huoneessa, jota Leino kutsui Kajuutaksi.
Runoilijan piti kiivetä Kajuuttaan tikapuita pitkin, mikä ei jaloistaankin epävarmaksi käyneelle miehelle ollut enää helppoa.
Leino oli 47-vuotias, "kirjaton, karjaton" ja koditon mies. Leino oli muutamia päiviä ennen kuolemaansa käynyt naapurin saunassa, josta palatessaan hän oli vilustunut, saanut keuhkokuumeen ja aivokalvontulehduksen.
Tohtorit Linden ja Wasastjerna määrittelivät Eino Leinon kuolinsyyksi pitkälle kehittyneen selkäydintaudin sekä veren tihkumisen aivoihin verisuonten kalkkeutumisen seurauksena.
Leinon kuolema sai maassa aikaan tunnekuohun, jota hän itse ei olisi käsittänyt. Nyt Eino Leino oli suuri runoilija ja suuri suomalainen.
"Aavistiko Leino sen? Tuskin", arvelee kirjailija Hannu Mäkelä juuri ilmestyneen Leino-kokoelman Jumalien keinu (Otava) esipuheessa. "Mutta ei hän onnettomana kuollut, koska piti työstään, rakasti sitä. Ja aivan viimeisen vuoden aikana hän sai kokea myös orastavaa hyväksyntää."
Leinoa muisteltiin mitä erilaisimmissa muistokirjoituksissa ja -tilaisuuksissa. Runoilija haudattiin 16. tammikuuta valtion kustannuksella Helsingissä. Kaikki halukkaat eivät sopineet sisään Vanhaan kirkkoon. Siunaustilaisuudessa oli mukana maan korkeinta johtoa presidentti Lauri Relanderista alkaen.
"Kun Leino kuoli, hänen runoilijamaineensa nousi kohisten; tuntui hetken kuin koko kansakunta olisi liikuttunut ja liikahtanut. Tajuttiin, että tämä syrjässä asuva vanha ukko olikin se sama nuori taisteleva Leino, joka runoineen oli jäänyt kansan muistiin", Mäkelä sanoo.
