Nelikymppinen Leila tietää, mitä tarkoittaa vankilakierre. Hän on vankilassa seitsemättä kertaa, tällä kertaa väkivaltarikoksesta tuomittuna.
"Yli 20 vuotta olen pyörinyt vankiloissa, joten tiedän tarkalleen, mitä vankilaelämä on. Olin 23-vuotias, kun sain ensimmäisen tuomioni, silloin lusin kuusi vuotta Hämeenlinnassa", Leila kertoo Oulun vankilassa.
Nyt hän suorittaa kahden vuoden tuomiotaan, josta puolet on jo takana. Leila on päättänyt, että enää hän ei vankilaan palaa. Siviilielämän aloittaminen ei ole kuitenkaan kaikille vangeille yksinkertaista, ja Leilallakin on siitä huonoja kokemuksia.
"Vankilassa on töitä ja tekemistä ja täällä on helppo olla raittiina. Siviilissä kukaan ei halua ottaa töihin entistä vankia, vaikka minulla on kolme ammattia. Kaikki kaatuu siihen, että olen ollut linnassa. Työ siviilissä olisi hirveän tärkeä. Silloin tuntisi itsensä yhteiskuntakelpoiseksi, itsetunto nousisi eikä tulisi ryypättyä", hän painottaa.
"Kun ei ole töitä eikä mitään järkevää tekemistä, tulee toimettomuus ja sitä kautta itseinho. Yleensä silloin olen alkanut ryyppäämään ja muutun aggressiiviseksi. Kännissä sitten tulee tehtyä tyhmyyksiä."
Seitsemännen vapauden koittaessa Leila aikoo hyödyntää kaiken mahdollisen yhteiskunnan tarjoaman avun. Muun muassa alkoholisteille suunnattu ryhmäterapia kuuluu naisen suunnitelmiin.
"Omin avuin olen yrittänyt, mutta aina on homma luistanut käsistä. Nyt yritän muiden tuella. Tilanne on siinäkin mielessä erilainen, että minulla on hyvä mies rinnalla", hän huokaisee.
Jäljellä olevaan vankeuteensa Leila suhtautuu reippaalla asenteella. Päivät ovat rytmittyneet turvalliseksi rutiiniksi. Arkiaamuisin herätys on puoli seitsemältä, ja työt vankilan remonttiryhmässä alkavat puoli kahdeksalta. Puolilta päivin on tunnin ruokatauko, jonka jälkeen erilaisia kunnostustöitä jatketaan neljään.
"Tiistai-iltaisin käyn askartelemassa puusepissä. Perjantaisin ja sunnuntaisin menen punttisalille. Ulkoilumahdollisuutta käytän joka päivä", hän luettelee.
Muuten Leilan aika kuluu vankilan uudella puolella naisvankien osastolla kolmen muun naisvangin kanssa. Päällisin puolin naisten osasto muistuttaa hyvin varustettua opiskelijoiden soluasuntoa. Lukitun oven takaa avautuu avara keittiötila ja uudehko saunaosasto. Yhteistilojen lisäksi jokaisella vangilla on oma sellinsä.
Leilan selli on kotoisasti sisustettu yhden hengen huone, jossa on telkkari, työpöytä ja sänky. Lattialla on matto ja seinään on kiinnitetty sinitarralla valokuvia siviilissä odottavista läheisistä, miehestä ja pojasta. Ikkunasta näkyy luminen vankilan muuri, eikä kaltereita ole ollenkaan.
"Mutta ei tätä ikkunaa saa rikki, lasi on luodinkestävää", Leila naurahtaa.
Leila tuntuu olevan sinut syyllisyytensä kanssa, eikä hän tunne katkeruutta oikeusjärjestelmää kohtaan.
"Kun tekee rikoksen, siitä rangaistaan. Asiat on parasta ottaa vastaan niin kuin ne ovat tapahtuneet."
Leilan mielestä vankilassa laitostuu helposti. Vangin on oltava itse motivoitunut, jos haluaa pysyä kärryillä ulkopuolisen maailman asioista. Leila lukee päivittäin lehtiä ja katsoo ajankohtaisohjelmia telkkarista, ja hän on hyvin perillä tuoreimmista uutisista.
"Kyllä täällä on hirveän paljon sellaisia vankeja, jotka eivät halua tehdä mitään. Vankiaines on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut tosi paljon huumeitten takia. Vasikoita ja sisiliskoja on koko ajan enemmän, ei mitään yhteishenkeä, eikä kehenkään voi luottaa", hän summaa.
Haastateltavan nimi on jutussa muutettu.