Jonotus maksaa ja jonoja riittää. Kuopion yliopiston selvityksen mukaan työikäisen dementikon hoitoon pääsyn odotus maksaa yhteiskunnalle sosiaaliturvana keskimäärin liki 3 000 euroa, iskiasvaivoissa kipristelevän 2 000 euroa sekä lonkan keinoniveltä varttovan yli 3 000 euroa. Itse hoidon huimat kustannukset ovat monessa sairaudessa vain murto-osa jonotus- ja toipumisajan aiheuttamista menoista.
Harva sairaus parantuu itsestään ja suunta on aina siihen pahenevaan. Pitkät jonot kasvattavat hoito- ja toipumisaikoja. Jotkut jonot voivat kyllä myös hoitaa itse itsensä. Muutama vuosi sitten tehty selvitys pääkaupunkiseudun sydänleikkausjonottajista osoitti, että usea heistä ei tarvinnut enää muuta kuin patologin veistä ja sahaa.
Kuopion yliopiston tekemässä selvityksessä ei puhuttu muista kuin taloudellisista menetyksistä ja siinäkin vain yhteiskunnan kukkarolle käyvästä osasta. Kärsimyksestä ja sivistysvaltion vastuusta ei puhuttu mitään.
Probleema on toki monimutkainen. Tarpeiden kaivo on pohjaton. Yhteiskunnalle ei pitäisi kuulua ainakaan normaalisynnytyksen sijaan tehty sektio, joka on tehty kivun vuoksi tai sen takia, että mies ei oikein perustaisi väljistä paikoista, kuten eräs nuori rouva ilmoitti iltalehdessä. Kuka on liian vanha saamaan keinonivelen? Onko sydänleikkaus arvokkaampi kuin kolmekymmentä peräpukamaleikkausta? Entä suonikohjut? Entä viinasta tai liikalihavuudesta johtuvat vammat, jotka tulevat pian uudestaan, elleivät elintavat muutu? Eettisiä kysymyksiä on lukematon määrä. Valintoja tehdään jo nyt, kylläkin sattumanvaraisesti.
Oysiin on pitkät jonot. Esimerkiksi uutta lonkka- ja polviniveltä jonottaa 600 pohjoispohjalaista. Oulu satsasi miljoona euroa leikkausjonojen lyhentämiseen. Miten kävi? Ainakaan nivelleikkausjono ei ole lyhentynyt. Kun siinä tuskaili vielä helmikuussa 550 potilasta, nyt se on kasvanut 600:aan.
Ei ole ihme, että jonottajien lisäksi myös hoidosta vastaavat turhautuvat. Paljon mainostettu tilaaja-tuottajamalli ei toimi, kun tosiasiassa tilaaja ja tuottaja ovat samat.
Ortopediaosasto tarvitsisi toisen leikkaussalin, romppeita ja lisää hoitajia, jotta lääkärit voisivat tehdä mahdollisimman tehokkaasti leikkauksia. Veitset eivät viuhu, kun ei ole maksajia. Mieluummin osasto pidetään jopa suljettuna kesällä ja lomien aikaan. Ja kuusisataa enemmän tai vähemmän kivuista kärsivää potilasta odottaa.
Sairaanhoidossa tarvittaisiin todellista kilpailua. Ei se ole kilpailua, kun sairaanhoitopiiri hinnoittelee tuotantonsa, ja jokunen lilliputtituottaja hinnoittelee omat tuotteensa sen pohjalta plus miinus jotain.
Kansallisen terveysohjelman yksi päätavoitteesta on jonojen lyhentäminen. Siinä etsitään monia keinoja tähän. Lisää rahaa, yhteistyötä, erikoistumista, päällekkäisten toimintojen karsimista, uutta tekniikkaa ja lisää lääkäreitä ja hoitajia.
Kuopion tutkijaryhmän jäsen dosentti Arto Vehviläinen ampuu kovilla. Jonot pois! Miksi päättäjät eivät ota huomioon kokonaistaloutta? Kuopion tulokset osoittavat, että kansallisen terveysprojektin tavoitteiden mukainen kolmen kuukauden jonotuskatto ei tulisi yhtään kalliimmaksi kuin nykykäytäntö. Kun ihminen joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle, koska ei ole ajoissa päässyt hoitoon, ei kyse ole pienistä summista.
Rajat auki! Kyse on stalinistisesta jäykästä systeemistä. Kun ihmiset hakevat hoitonsa vapaasti, kilpailu pitää huolen siitä, että tehokkaimmin toimivat yksiköt pärjäävät. Sairaalat erikoistuvat. Myös tiedon pitää kulkea. Kun lentokentällä mennään jatkokoneeseen, tiedot löytyvät. Miksei terveydenhoito voisi toimia samoin rasvattuna? ihmettelee Vehviläinen.
Niinpä!