Eduskuntavaalikeskustelua ovat ryydittäneet isot asiat.
On puhuttu talousvaikeuksiin ajautuneiden euromaiden auttamisesta, ydinvoimasta ja Libyan tilanteesta.
Aika vähän keskustelussa on noussut esille se, miten oman maan julkinen talous saataisiin ohjattua terveemmälle perustalle, ettei Suomen tie olisi kohta yhtä kuin Kreikan ja Irlannin tie tänään.
Tavallisen ihmisen näkökulmasta vaalikeskustelut pyörivät paljolti niin isoissa asioissa, etteivät ne oikein kosketa. Vanhusten ongelmia, köyhyyttä, nuorten syrjäytymistä ja työttömyyttä sivutaan sivulauseissa, mutta aika vähän tavalla, joka tarjoaisi eväitä niiden korjaamiseen.
Julkisen talouden tilasta puhuttiin isoon ääneen ennen varsinaisen vaalikampanjan alkamista. Valtiovarainministeriöhän on ennakoitunut, että nykymenolla julkisessa taloudessa on lähivuosikymmenien aikana kymmenisen miljardia euroa enemmän menoja kuin tuloja.
Tämä aiheuttaa niin sanotun kestävyysvajeen.
Osa puolueista on leimannut ministeriön laskelmat liian synkiksi. Ja tällöinhän ongelmaa ikään kuin ei ole eikä sen korjaamiseksi tarvitse tehdä mitään.
Talousasiantuntijoilla on kuitenkin varsin erilainen näkemys. Harva talousasiantuntija uskoo, että kestävyysvaje häviää ilman, että asialle tehdään jotain. Ja koska vaje on noinkin suuri, sen täyttäminen vaatii muita kuin kosmeettisia toimia.
Tätä kautta tullaan lähelle sitä, mitä kansalaiset vaalikeskustelulta odottavat. Mihin meillä on tulevaisuudessa varaa? Miten kasvavan ja ikääntyvän vanhusväestön asiat saadaan hoidettua ja miten köyhyyttä torjuttua tilanteessa, jossa niin valtiolla kuin kunnilla on aikaisempaa vähemmän rahaa käytettävissä.
Tähän liittyvistä ongelmista pitää keskustella nyt. Niin ikävältä kuin se tuntuukin.
Kun puhutaan kestävyysvajeesta, puhutaan toki suuren luokan asiasta. Mutta sen ratkaiseminen vaatii toimia, jotka koskettavat lähes kaikkia. Tällöin on pakko puuttua julkisen talouden rakenteisiin, mikä tarkoittaa joidenkin toimintojen leikkaamista.
On puhuttava myös työurien pidentämisestä ja keinoista, joilla siihen päästään.
Vaalikampanjan aikana on käynyt selväksi, että kaikki haluavat puolustaa hyvinvointivaltiota. Ainakaan kukaan kansanedustajaehdokkaista ei sano ääneen, että hyvinvointivaltio pitäisi ajaa alas.
Monet hyvinvointipalvelut ovat saaneet alkunsa siitä, että kaikilla kansalaisilla ei ole ollut varaa peruspalveluihin. Tämän vuoksi yhteiskunta on lähtenyt kehittämään palveluita tasapuolisuuden nimissä kaikille. Tämä astelema joudutaan nyt asettamaan kyseenalaiseksi.
Kansan vauraus on kasvanut niistä ajoista, kun hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa. Voidaankin kysyä, onko tarpeen, että kaikki edut koskettavat yhtäläisesti kaikkia.
Olisiko viisaampaa, että yhteiskunta tukee suhteessa enemmän niitä, jotka eivät omin avuin pärjää ja vastaavasti poistaa etuja niiltä, joilla itsellään on varaa?