Jääkiekon maailmanmestaruuden tuomaa hyvänolon tunnetta häiritsi melkoisesti tuoreiden maailmanmestareiden vahva humalatila maanantain juhlinnassa Helsingin kauppatorilla.
Lähes jokainen mestarijoukkueen pelaajista sammalsi selvästi. Pahimman myötähäpeän tunteen aiheutti Leijonien valmentajiin kuuluva Pasi Nurminen, joka kaatui punaiselle matolle rähmälleen.
Maailmanmestaruus tuntui hyvältä, juhlat eivät lainkaan niin hyviltä.
Ainakin olisi pitänyt pysyä kameroiden edessä tunnin tai pari edustuskunnossa. Leijonat on yksi Suomen käyntikorteista. Pelaajat ovat edustustehtävissä, mikä edellyttää riittävän selvää päätä ja reipasta käytöstä.
Ja kun hommat on hoidettu, voi ilon päästää kunnolla irti.
Kukaan ei kadehdi Leijonien juhlia, mutta kukaan ei myöskään haluaisi kokea heitä katsellessaan myötähäpeää.
Urheilusankareiden kohdalla mediakin näyttää olevan kontallaan.
Poliitikkojen, korkeiden virkamiesten ja yritysjohtajien julkista juopottelua arvostellaan kerkeästi, kuten kuuluukin, mutta jääkiekon maailmanmestaruuden voittaneet ovat "hilpeällä" tai "rennolla" tuulella ollessaan reippaasti humalassa.
Lisäksi esiintyjien lavalta huutamat kehotukset heittämään hyvästit selvälle päivälle eivät ole muuta kuin moukkamaisuutta.
100 000 juhlijan joukossa oli paljon nuoria, joille tähdet ovat roolimalleja. Eikä huipulla olevan urheilijan arki todellakaan ole holtitonta. Se on kurinalaista - ja varsin raitista.
Kunhan päät ovat selvinneet ja juhlimisen pöly laskeutunut, joukkueen johdon on käytävä pelaajien kanssa pelisääntökeskustelu.
Olisi sovittava, että korkit pysyvät kiinni, kunnes edustustehtävät on hoidettu. Sen jälkeen voi juhlia villisti, juomin tai ilman.