On hyväksytty, että lehmä vaihtaa sukupuolta häräksi tai sukupuolesta vapaata ilmaisua käyttäen naudaksi matkatessaan laitumelta teurastamolle ja edelleen ravintolan keittiön kautta ruokalautaselle.
Enpä muista lukeneeni ruokalistoista, että tarjolla olisi lehmän paistia, lehmän sisäfileestä puhumattakaan. Kaupassakin myydään vain erilaisia nautoja tai lapsiperheiden arkiherkkua sikanautaa.
Teurastettavista naudoista yli puolet on kuitenkin lehmiä. Sonnien osuus on vain kolmannes. Loput ovat hiehoja eli poikimattomia nuoria naaraspuolisia nautoja.
Kysymys lienee tunneasiasta enemmän kuin ihmisten tietoisesta harhauttamisesta. On jotenkin hienompaa puhua naudasta kuin lehmästä.
Ehkä meissä jokaisessa on vielä sen verran maalaista, että tunnemme lehmät Mansikkina ja Muurikkina. Samalla olemme kuitenkin unohtaneet maalaisuutemme – sen, että ennemmin tai myöhemmin Mansikit ja Muurikit teurastetaan ja syödään. Kun suuhun pannaan nautaa, ei tarvitse ajatella kesäisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.
Samanlaisesta muodonmuutoksesta ei ole kysymys hevosenlihakohussa, joka parin viime viikon ajan on pyörittänyt Euroopan lihamarkkinoita. Vaikka siinäkin hevosenliha on vaihtunut toiseksi, naudaksi, viimeisellä matkallaan laitumelta teurastamon ja valmisruokatehtaan kautta lasagnelevyjen sekaan foliovuokaan.
Todettakoon heti, ettei hevosenlihassa ole mitään vikaa. Paitsi brittien mielestä. Se on se sama vika, joka estää intialaista syömästä sen paremmin lehmää kuin nautaakaan ja muslimia koskemasta sikaan.
Hevosenliha on maukasta, varsinkin suolalihana. Metvurstiinkin se tuo oman pikantin makunsa. Hevostelua harrastava jälkikasvu saattaa olla asiasta vahvasti eri mieltä. Kysymys ei kuitenkaan ole mausta sinänsä vaan pikemminkin tuohon eläimeen liittyvästä tunteesta.
Ongelma ei ole siinä, että lasagnessa tai muissa valmisruuissa on käytetty hevosenlihaa vaan siinä, että sen on kerrottu olevan jotain muuta. Tässä tapauksessa nautaa.
Tämä haiskahtaa vahvasti huijaukselta. Ilmeisesti jossain on ylitarjontaa halvasta hevosesta. Kun lihatilaus kiertää riittävän monen mutkan, maan ja välikäden kautta, lopputulos voi olla mitä tahansa.
Edes Euroopan ytimessä kaikki eivät pelaa markkinoilla samoilla pelisäännöillä. Se on tietysti tullut todistetuksi monta kertaa eri yhteyksissä.
Naudanlihakohu paljasti joidenkin mielestä sen, kuinka hyvin eurooppalainen elintarvikevalvonta toimii. Katin kontit. Se paljasti pikemminkin sen, mihin lyhytnäköinen voitontavoittelun politiikka johtaa elintarviketuotannossa ja sen, että valvonta on täynnä hevosen mentäviä aukkoja.
Jos joku on epäillyt eri ruokalajien alkuperää, tämän jälkeen ei voi muuta kuin kysyä, mitä kaikkea meille mahdetaankaan syöttää milläkin nimikkeellä. On hurskastelua kuvitella, että hevosen muuttuminen naudaksi olisi jotenkin ainutlaatuista.
Tällaisten tapausten kitkeminen on vaikeaa, sillä mikään valvonta ei ole aukoton. Jos valvonta halutaan saada täysin pitäväksi, tarvitaan sellainen ammattilaisten armeija, ettei siihen taida millään maalla olla varaa.
Varmin tae taata kaikki mitat täyttävät elintarvikkeet on tuottaa ne itse. Tähän ei kuitenkaan ole paluuta.
Voidaan tietysti suosia lähiruokia, joiden kulku pellolta kotiin on jäljitettävissä. Valitettavasti kaikkea ei pystytä tuottamaan lähellä. Elintarvikemarkkinat ovat osa maailmankauppaa, paljon puhuttua globalisaatiota. Sen hintana on juuri sellainen epävarmuus, jonka hevosenlihakohu on saanut aikaan.
Elintarvikevalvonnassa taitaa käydä niin kuin nuoren tytön paimentamisessa: helpompi on vahtia kapallista kirppuja.