Ruotsinsuomalaisten Kaisa, 84, ja Sulo Lehdon, 86, vanhuudenpäivät kuluvat Haaparannan kirkon varjossa, siniseksi maalatussa rivitalokaksiossa. Kevätaurinko lämmittää oven edustan terassia. "Tämä on meidän Mallorca", Kaisa Lehto nauraa heläyttää tulijoille.
Lehdot ovat reissanneet niin Välimeren rantakohteet kuin Kiinatkin. Nykyään he pysyttelevät tiiviisti Haaparannassa, joka on ollut heidän kotikaupunkinsa viidentoista vuoden ajan. Alunperin Haaparannan piti olla vain välilaskupaikka. Aikomus oli jatkaa matkaa Suomen puolelle, sopivaan paikkaan lähelle Kuivaniemelle asettunutta poikaa.
Vaikka kaupunki ei ollut ennestään tuttu, eikä tuttujakaan, jokin sai Lehdot jäämään.
"Alkuunsa kolme vuotta oli hirveän ikävä takaisin. Kun 27 vuotta ehdittiin asua edellisellä paikalla eteläisessä Tukholmassa Tumrassa", Kaisa Lehto kertoo.
Jos Haaparanta oli väliaikainen sija, Ruotsiin tultiin kesälomalle. Sulon sisko oli jo lähtenyt lahden taakse.
"Siskon perheellä oli mahdottoman pitkä amerikanrauta, kun ajoivat meidän pihaan", Sulo selittää. "Sanoin että lähetään kattoon mitä siellä on, kun noillakin on semmoinen laiva, ettei meinaa saada pihassa ympäri."
Kesäkuun 6. päivänä vuonna 1964 perhe astui iltalaivaan Turussa. "Oli tyyni kesäyö. Istuttiin koko matka kannella", Sulo muistelee. "Kesäkuun 12. päivänä olin ensimmäisen työvuoron töissä L.M. Ericssonilla. Olin ottanut työvaatteet varalta mukaan."
Vaimo ja pojat palasivat Tikkakoskelle myymään taloa ja autoa.
Kaisa teki pääosan työurastaan sairaalamaailmassa, vanhustenhoitajana. Molemmat pojat suorittivat ammattikorkeakoulututkinnon.
"Kyllä meitä on hyvin kohdeltu, vaikka on puolikielisiä oltu", Kaisa Lehto toteaa. Pariskunta ei pyrkinyt pitäytymään äidinkielessään, vaan osallistui kielikursseille sitkeästi, vaikka moni luovutti. "Oltiin aina Kaisan kanssa viimeiset", Sulo Lehto kehuu.
Onko Haaparannassa kaikki mitä tarvitaan?
"Kyllä! Ei täältä sen takia tartte muuttaa", Kaisa Lehto sanoo. Kun ruotsin kielikin on pakannut unohtumaan, kaksikielisessä kaupungissa ei tarvitse kantaa huolta siitäkään.
Yksi tärkeistä viihtyvyyttä tuovista tekijöistä on reilun sadan hengen "keskiviikkokerho", Suomi-Seuran eläkeläisten kerho. Lehdot eivät näet ole ainoat ruotsinsuomalaiseläkeläiset Haaparannassa. Kaupunki osallistui 1990-luvun lopulla Norrbottenin järjestämään houkuttelukampanjaan: etelän eläkeläisille muistutettiin entisen kotimaan sijaitsevan aivan Haaparannan kainalossa. Moni muuttikin, jotkut käytyään mutkan Suomessa. Toiset jäivät, toiset ikävä sukulaisten ja tuttujen luo vei pikitietä takaisin.
Kauppoihin ollaan tyytyväisiä, terveyskeskuksen palveluja ja tiloja suorastaan yleistetään. Huomautettavaa löytyy paikallisliikenteestä, jota kuvataan surkeaksi.
Kaupungin kasvu huolestuttaa hieman. Se mietityttää, mihin uudet asukkaat pannaan asumaan, ja asuntojen hinnat ovat jo nyt nousussa.
"Kun uudet tulee, miten vanhat asukkaat hoidetaan?", Sulo Lehto kyselee.
Suomalaiset ovat irvailleet ruotsalaista yhteiskuntaa lintukotona. Hyvässä mielessä sen vaikutelman kyllä saa, kun viettää tovin Lehtojen luona. Elämä on kaikella tapaa hyvin.
Sortavalan tyttö ja Teuvan poika tapasivat jatkosodan aikana sotasairaalassa. Kuusikymmentä yhteistä vuotta ovat hioneet särmät sopiviksi. Niin sopiviksi, että nuorempaa polvea kadehdituttaa.