Tampere Ruotsalaisten ja suomalaisten lehtien väliltä löytyy budjettijournalismissa Tampereen yliopistossa perjantaina väittelevän Esa Reunasen mukaan yllättävän selvä ero. Suomalaiset lehdet ovat tutkimuksen mukaan moniäänisempiä ja ironisempia kuin ruotsalaiset. Reunasen mielestä suomalaisissa lehdissä annetaan paljon tilaa poliitikkojen keskinäiselle, usein kärkevälle ja ivalliselle sanailulle.
Esa Reunasen väitöstyön ongelmana on, miten lehdistö voisi vaikuttaa siihen, että yhteiskunnan tulevaisuudesta alettaisiin käydä hyvää keskustelua. Keskustelu on hyvää, jos erilaiset katsantokannat pääsevät vapaasti esiin ja keskustelijoita kohdellaan reilusti. Hyvään keskusteluun kuuluu myös, että osapuolet yrittävät vilpittömästi ymmärtää toisiaan ja vastaavat toistensa perusteluihin.
Vastavuoroisuus puuttuu
Reunanen selvittää väitöskirjatyössään, miten keskustelijat reagoivat toistensa puheenvuoroihin ja miten asiat lähtivät näin kehkeytymään. Erityisen kiinnostunut hän on siitä, miten toimittajat järjestelevät osapuolten suhteita. Tarkastelun kohteena on valtion talousarviota koskenut kirjoittelu Aftonbladetissa, Dagens Nyheterissä, Helsingin Sanomissa ja Iltalehdessä budjettisyksynä 1996.
Reunanen ei pidä suomalaista kritiikin tyyliä pelkästään hyvänä asiana. Jos päättäjiä epäillään rutiinimaisesti oman edun laskelmoinnista ja salakähmäisestä pelistä, niin ilmapiiri menee kyyniseksi. Ja jos poliittisia kannanottoja ironisoidaan usein, niin kansalaiset alkavat välttää kannanottojen esittämistä.
Ruotsissa käyty yksiäänisempi ja suoremmin kantaa ottava keskustelu tuntui asiallisemmalta ja tuotti enemmän tuloksia, toteaa Reunanen.
Liika ironia tai populistinen venkoilu ei kuitenkaan ollut keskustelun pahin haitta kummassakaan maassa. Suurempana epäkohtana kaikissa neljässä lehdessä oli se, että erilaisia kantoja ja näkökulmia ei rinnastettu toisiinsa tai laitettu keskustelemaan keskenään.
Lehdissä esitettiin melko paljon kritiikkiä, perusteluja ja ehdotuksia. Asioista vastuussa olevat ihmiset vastasivat niihin vain harvoin ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti.
Reunasen tutkimuksen loppukaneettina on toivomus monimuotoisuudesta ja vastavuoroisuudesta.
Julkiselle keskustelulle olisi eduksi, jos lehdet vaatisivat nykyistä pontevammin päättäjiä vastaamaan julkisuudessa esitettyihin näkemyksiin ja kysymyksiin.
Mitä yksittäinen toimittaja sitten voisi tehdä lehdistön pontevuuden parantamiseksi? Miten budjettia koskevat keskustelut voitaisiin saada nykyistä kiinnostavammiksi?
"Toimittaja voisi huolehtia siitä, että pääministeri, valtionvarainministeri ja muut budjetin valmistumisesta vastuussa olevat ihmiset vastaavat niihin mielipiteisiin ja perusteluihin, joita kansalaiset esittävät."
Entä mitä valtionvarainministeri Antti Kalliomäki ja pääministeri Matti Vanhanen voisivat puolestaan tehdä valtion tulo- ja menoarviota koskevan julkisen keskustelun laadun parantamiseksi?
"He parantaisivat keskustelun laatua paljon jo sillä, jos ottaisivat vakavasti ne kansalaisten esittämät näkökohdat ja perustelut, joita toimittajat esittävät heille haastatteluissa."
Sanomalehti Kaleva julkaisi 16. marraskuuta kolumnin, jossa päätoimittaja Risto Uimonen ylistää Vanhasen ja Kalliomäen uutta otetta ja uutta tyyliä. Mitä mieltä olet uusien miehien tyylistä ja sen uutuudesta?
"Kalliomäen ja Vanhasen budjettityöskentelyä olen seurannut kiinnostuneena kansalaisena, en tutkijana. Kalliomäki ja Vanhanen ovat henkilöinä erityylisiä kuin Lipponen ja Niinistö, mikä selvästikin vaikuttaa siihen, miltä heidän toimintansa näyttää. Onko sitten talouspolitiikan linja tai päätöksentekotapa muuttunut, on vaikeammin arvioitavissa enkä ota siihen kantaa."
Uimosen kiitoksen kohteena olevaan uuteen tyyliin kuuluu, että ministerit toimivat "poliittiseen julkisuuspeliin" sortumatta ja "vähin äänin". Jos käsittely on äänekkäämpää, niin asiat karkaavat käsistä. Mitä mieltä olet asioiden karkaamisen vaarasta?
"Keskustelua käydään kahdella tasolla. Yhtäältä päätöksenteon osapuolet vääntävät tavoitteista ja prosenteista. Toisaalta käydään julkista keskustelua, jossa julkisuus vapaammin ja vailla päätöksenteon vastuuta tuo esiin näkemyksiään ja intressejään. Ministerien olisi osallistuttava näihin molempiin. Heidän on tuotava tavoitteensa esiin julkisuudessa, perusteltava ne ja vastattava kritiikkiin."
Lehdistön edustajat suosittelevat joskus itse menettelyä, jossa asiat "valmistellaan ensin, sitten tehdään päätökset ja vasta sen jälkeen avataan suut". Mitä mieltä olet asioiden valmisteluvaiheen salaamisesta?
"Olen sillä kannalla, että valmistelun pääpiirteet olisi syytä tuoda julkisesti keskusteltavaksi, ja tästä keskustelusta huolimatta päättäjillä pitäisi olla kykyä tehdä ratkaisuja järkevässä ajassa. Pakko on kuitenkin myöntää, että joissain tilanteissa päättäjien on hyvä päästä neuvottelemaan julkisuudelta suojassa. Näin vähennetään neuvotteluosapuolten omien taustaryhmien painetta, ja samalla helpotetaan pääsyä kompromissiin."
Laskelmoiva
pyrkyryys syrjään
Reunanen ei näe politiikan julkisuutta pelkästään peliksi, jossa osapuolet ajavat laskelmoidusti omia etujaan. Keskustelussa on myös tilanteita, joissa pyritään ymmärtämään yhdessä, minkälaisia vaikutuksia ratkaisuilla voisi olla kansalaispiireille. Toimittajien pitäisi järjestää keskusteluja sellaisiksi, että ongelmia ratkova ja yhteisymmärrykseen pyrkivä puhe tulisi paremmin esiin ja laskelmoiva pyrkyryys jäisi vähemmälle huomiolle.
Reunasen puheesta saa vaikutelman, jonka mukaan budjettia koskevaa julkista keskustelua voisi periaatteessa parantaa melko helposti melko paljon. Ministerit eivät tulisi antaneeksi itsestään ylimielistä vaikutelmaa, jos toimittajat huolehtisivat siitä, että nämä eivät unohtaisi vastata puheenvuoroihin. Pelkästään tämä vaikuttaisi asioihin, ja keskusteluilmapiiri paranisi.
Mutta saako parempi keskustelu aikaan parempia päätöksiä? Vaikuttaako budjettijournalismi siihen, minkälainen budjetista tulee?
"Ruotsissa vuonna 1996 julkinen keskustelu vaikutti jonkin verran budjetin sisältöön. Tutkimuksessani ei ole kysymys ensisijassa tällaisista suorista ja suoraan havaittavista vaikutuksista. Kyse on siitä, että demokratia ei toimi ilman julkista mielipidettä. Julkinen mielipide toimii parhaiten sellaisessa keskustelussa, jossa osapuolet suhtautuvat toisiinsa reilusti ja ottavat toistensa asiapuheet vakavasti."