Ensimmäistä kertaa Oulussa vietetyssä Lehdistön päivässä vallitsi vahva usko perinteisen sanomalehden tulevaisuuteen - jos lehdet pystyvät säilyttämään sielunsa.
Tarvittiin osapuilleen sata vuotta yhteistä historiaa ja rinnakkaineloa, ennen kuin Oulussa ilmestyvät tilattavat sanomalehdet esiintyivät rinta rinnan yhteisessä tilaisuudessa. Kaupungin 400-vuotisjuhla tarjosi hyvän asiayhteyden muistuttamaan asiasta, joka arjen keskellä herkästi unohtuu: Oulun sanomalehdistö on Suomen monipuolisin Helsingin ulkopuolella.
Ensimmäinen Oulun lehdistön päivä keräsi Pohjankartanoon satamäärin kuulijoita. Se osoittaa, että kaupunkilaiset pitävät lehtiään tärkeinä. Tämän vuorovaikutuksen merkitystä Oulun kehitykselle on ehkä liiankin vähän tiedostettu. Kansan Tahdon päätoimittaja Eero Matero kysyi tilaisuuden päätössanoissa osuvasti, onko monipuolinen lehdistö osaltaan vaikuttanut sellaisen ilmapiirin syntymiseen, joka on edesauttanut Oulussa tehtyjä päätöksiä ja kaupungin suotuisaa kehitystä.
Lehdet ovat kyenneet antamaan kaupungille henkistä rikkautta, koska niillä on ollut selkeä käsitys omasta tehtävästään.
Lehdistönpäivässä käytiin läpi Oulun sanomalehtien historiaa, mutta samalla katse oli tiukasti tässä päivässä ja tulevaisuudessa.
Presidentti Martti Ahtisaaren puhetta tilaisuudessa voi pitää poikkeuksellisen ansiokkaana analyysina sanomalehtien tilasta ja tehtävästä. Hän nosti esiin alan keskeisimpiä kysymyksiä: sähköisen viestinnän ja ilmaislehtien tuoman uudenlaisen kilpailun, nuorison irtaantumisen lehdistä ja joukkoviestinnän samankaltaistumisen.
Ahtisaari muistutti kotikaupungin runsaslukuisen lehdistön opettaneen, että samoja asioita voi tarkastella useasta eri näkökulmasta. Oman pitkän kokemuksensa pohjalta hänellä oli vahva näkemys siitä, mikä lehtien tulevaisuudelle on olennaisinta: niillä pitää olla sielu. Jos ne tulevat samankaltaisiksi ja persoonattomiksi, ne menettävät jotain hyvin olennaista. Lehdentekijöiden on helppo yhtyä Ahtisaaren ajatukseen.
Presidentti oli itse huolissaan joukkotiedotuksen yksipuolistumisesta myös Suomessa. Hän kaipasi omistajilta valistuneisuutta lehdistön erityisluonteen ymmärtämisessä - ja sitä tarvitaan myös laajalla sijoittajien kentällä, koska merkittävä osa lehtiyhtiöistä on pörssinoteerattuja.
Oulu on tässäkin suhteessa erikoinen tapaus Suomessa: yhdelläkään "ulkopuolisella" mediaketjulla ei kaupungin lehdistössä ole jalansijaa. Päätösvalta on puhtaasti omissa käsissä. Se helpottaa paikallisen ja alueellisen sielun säilyttämistä.
Oulun 400-vuotisjuhlien yhteydessä on toistuvasti puhuttu monikulttuurisuuden tärkeydestä, ja tähän liittyen Ahtisaarella oli haaste myös lehdille: kuinka saattaa suomen kieltä osaamattomat maahanmuuttajat osalliseksi paikallisesta keskustelusta? Kansainvälistymisen jatkuessa tämä on entistä tärkeämpi kysymys, ulkomaalaisten syrjäytymisessä muusta yhteisöstä liittyy isoja riskejä.
Sanomalehtien maailmanliiton pääsihteeri Timothy Balding vyörytti maailmalta esiin tapauksia, joissa sananvapaudesta kiinni pitävät toimittajat tekevät työtä kirjaimellisesti henkensä kaupalla. On onnetonta, jos sananvapauden ihannemaissa journalismi latistuu, menettää merkitystään ja juorut ja ennakkoluulot muuttuvat Ahtisaaren pelkäämään tapaan myyntivalteiksi.
Perinteisen lehdistön vahvuus ei enää liity niinkään uutisvälityksen nopeuteen kuin uutisten tulkintaan, taustoitukseen ja suhteuttamiseen. Tässä työssä omien lähtökohtien eli Ahtisaaren kaipaaman "sielun" merkitys korostuu. Juhlivan Oulun lehdistöä on tarvittu vuodesta 1829 ja sitä tarvitaan yhä.