Helsingissä ilmestyvä päivälehti Hufvudstadsbladet (lyhennettynä usein: Hbl) vaihtoi pari viikkoa sitten sivukokoa. Se siirtyi päivälehdille tavanomaisesta leveästä sivukoosta (broadsheet) iltapäivälehtien käyttämään pienempään, niin sanottuun tabloid-kokoon. Sen kokoista lehteä lukijan on helpompi käsitellä esimerkiksi kulkuvälineessä tai baarissa, ylipäänsä kaikkialla missä on vain vähän tilaa levitellä ja käännellä sivuja.
Sivukoon vaihto pienempään on päivälehtien maailmassa ollut usein merkki siitä, ettei lehdellä mene hyvin, että alamäki on alkanut ja loppu häämöttää. Muistetaan kuinka vanha, kunnianarvoisa Uusi Suomi siirtyi 1980 tabloid-kokoon. Tämän jälkeen ei kestänyt montakaan vuotta, ennen kuin US:n taru päivälehtenä oli päättynyt.
Meneekö Hbl Uuden Suomen tietä? En todellakaan sitä toivoisi. Hbl on ollut journalistisesti korkeatasoinen lehti, joka varsin tasapainoisesti on raportoinut maailman asioista ja kommentoinut niitä. Sillä on ollut korkeatasoinen debatti- eli keskustelusivu. Hbl on ollut - ja on edelleen - se lehti, jossa pääkirjoituksen laatija allekirjoittaa tekstinsä ja vastaa ajatuksistaan vetäytymättä lahden (näennäis)auktoriteetin taakse. Hbl ei ole kilpaillut aikakauslehdistön kanssa yrittämällä täyttää mahdollisimman monen julkaisun tehtäviä perhelehdestä juorulehteen.
Hbl:n omistaa säätiö, Amos Andersonin perustama Konstsamfundet, joka on muun varallisuutensa tuotolla pystynyt tukemaan lehden taloutta. Ehkä juuri tämä säätiötausta onkin antanut lehden toimituskunnalle sitä riippumattomuutta, josta lehden päivittäinen sisältö on ollut todistuksena.
Säätiöllä ei ole omaa toimittajakoulua, jonka todistus ilman muita tutkintoja takaisi pätevyyden säätiön omistaman lehden korkeimpiin johtotehtäviin. Hbl:n johdossa on ollutkin sivistynyttä väkeä, joka on ymmärtänyt oikein liberaalin journalismin perusajatuksen: kertoa, eritellä ja antaa tilaa ongelmien erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille - mutta ei ajaa sisältöratkaisuin enemmän tai vähemmän piiloisesti lehden omistajan tai johdon ainoina oikeina pitämiä poliittisia tavoitteita.
Niin, myönnetään että Hbl on pitänyt esillä suomenruotsalaisuuden asiaa. Mutta jos tasapuolisuus muuten on kunnossa, se ei ole suuri synti. Tuskin muunlainen linja on ajateltavissakaan tilanteessa, jossa vain 5,6 prosenttia maan koko väestöstä lukeutuu ruotsinkielisiiin.
Suomalaisten suuri enemmistö ei tietäne mitään Hbl:stä. Syykin on ilmeinen: tällä samalla suurella enemmistöllä on hyvin etäinen kosketus ruotsin kieleen. Se on useasta syystä vahinko, senkin tähden, että siten monilta myös puuttuu käytännöllinen mahdollisuus saada kosketus tämän maan toiseen merkittävään valtakunnalliseen päivälehteen.
Jos Hbl häviää lehdistön kentältä, jäljelle jää vain se toinen merkittävä. Tämän takia Uutta Suomea on joskus ikävä, sen toisen ja suuren kilpailijaksi. Toki meillä on, lukija voi huomauttaa, vielä Uutispäivä Demari, Kansan Uutiset ja Suomenmaa, mutta vähäisen levikin ja vaatimattomien toimitusresurssien vuoksi niitä tuskin voi pitää tosiasiallisesti merkittävinä siinä mielessä, kuin edellä olen puhunut. Periaatteelliselta kannalta, luonnollisesti, yleisen sananvapauden kannalta, niidenkin olemassaolo on hyvin tärkeää.
En tiedä, mistä kaikista syistä Hbl vaihtoi sivukokoa. Taloussyyt kaiketi olivat päällimmäisinä. Kenties Konstsamfundetille lehden tukeminen on osoittautunut raskaaksi. Uudella sivukoolla vedotaan uusiin mahdollisiin lukijoihin - ja koetetaan samalla säilyttää entiset.
Hbl:n tilaajana ja lukijana olen koettanut tarkata, mitä muutos on tuonut mukanaan. Sisällön puolella en onneksi näe siirtymää iltapäivälehtien suuntaan. Numeroiden sivumäärä on silmämääräisesti kaksinkertaistunut, mutta kuinka sivut täytetään? Kun lehden ilmettä halutaan modernisoida, se tehdään kuvalla, värillä, otsikkojen koolla ja avaralla taitolla. Näin on tehty Hbl:ssa, ja tässä mielessä hanke on selvästi onnistunut.
Muutoksella on kuitenkin ollut hintansa: tekstille on vähemmän tilaa kuin ennen. Tässä törmätään joukkoviestinnän suureen nykyongelmaan: kirjoitettu sana on häviämässä kuvalle. Vanha hokema, yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, pitää paikkansa vain hyvin rajoitetusti. Asioiden syventäminen vaatii kyllä paljon sanoja, mutta ei kuva niitä korvaa. Lukeminen voi olla vaivalloista, jopa tuskallistakin, sille, joka ei ole tottunut tätä taitoaan päivittäin runsaasti käyttämään. Inhimillisen sivilisaation kehitys on kuitenkin ollut ja on edelleen kirjoitetun sanan varassa.
Vilkaisen paria johtavaa eurooppalaista lehteä, joita ostan aika ajoin pysyäkseni mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja ajatellaan. Saksalainen Frankfurter Allgemeine ilmestyy broadsheet-kokoisena ja käyttää kuvaa säästeliäästi, etusivulla ei lainkaan. Suurimmat kuvat ovat ilmoituksia, otsikot ovat pieniä. Taitto ei ole avara, se niin kuin muukin on hoidettu tekstin ehdoilla, ja tekstiä on runsaasti. Lehteä tehdään niille, jotka haluavat lukea, jotka osaavat lukea ja tietävät käyttää tätä taitoaan. Le Monde, ranskalainen laatulehti, noudattaa samaa linjaa.
Suurissä väkirikkaissa maissa tuollaiset lehdet löytävät riittävän lukijamäärän. Suomalaiset ovat lukijakansaa. Meillä on pienenäkin kansana keskimääräistä suuremmat edellytykset pysyä, huolimatta kuvan ryntäyksestä, kohtuullisen uskollisina tekstille.
Siis: mikä on loppukommentti Hbl:n muodonmuutoksesta? Se on vähän haikea mutta varovaisen optimistinen. Jos muutos oli välttämätön henkiinjäämiselle, niin hyvä on. Mutta vain tähän asti, ei edemmäksi.