Iso nukke, kirja, lisää kirjoja, uusi polkupyörä, kauniita ja värikkäitä kyniä sekä pyyhekumeja — mieluiten hajukumeja, koulupenaali, Monopoli-peli, Lego-linna. Kutakuinkin tällaisista tavaroista olin innostunut 8-vuotiaana, toivoin niitä lahjaksi. Tärkeää olisi ollut saada tavaroita omaksi, edes jotain pientä ja edes joskus poikkeuksellisesti, eikä aina siskon kansa jaettuna.
Nykypäivän kahdeksanvuotias hymähtäisi. Hän haluaisi aivan varmasti lisää videokasetteja, cd-levyjä ja oletettavasti tietokonepelejä. Siinä iässä irvistää pehmeille asioille kuten uudelle t-paidalle tai tädin ylpeänä ostamille, hänen maailmassaan trendikkäille täkkipusseille tai tyynyliinoille. Lapsen silmissä pehmeän paketin ainoa mahdollinen pelastaja voi olla kuva Puuha-Petestä tai Barbiesta.
Norjalaiskirjailija Erlend Loen luoma henkilöhahmo listaa kirjassa Supernaiivi asioita, joista hän innostuu 25-vuotiaana ja asioita, joista hän innostui kun oli pienempi. Pienenä innostuksen väreitä toivat muun muassa autot, pallot, puhelimet, vesi, isot eläimet mutta myös muurahaiset, nitojat, laastarit sekä junat ja lentokoneet. Suuremmalla iällä kirjan päähenkilö arvostaa, kirjan nimen mukaisesti supernaiivina, pallon heittelyä ja vessanpöntöllä istumista. Mutta hän arvostaa myös puita, aurinkoa, rantoja, tyttöjä, syömistä, ystävyyttä.
Todellisessa elämässä kukaan yli kymmenvuotias ei kehtaa toivoa ääneen uutta palloa. Paitsi jos harrastaa tennistä, jalkapalloilua tai vaikkapa footbagia.
Suunnilleen 18-vuotiaana, ylioppilasjuhlien aikoihin, nuori toivoo ja arvostaa rahaa, jolla voi toteuttaa haaveitaan. Itse muistan toivoneeni myös koruja, Kalevalaa tietysti. Silloin, kymmenisen vuotta sitten ei vielä ollut tavanmukaista saada omaa kännykkää, ei sellaista osannut edes pyytää. Nykyäänhän puhelimen saa jo osa 8-vuotiaista.
Toisaalta 8-vuotiaana ei ymmärrä yhtään, jos joku kiittelee kauniita aterimia tai vesikannuja. Parikymppisenä alkaa kuitenkin arvostaa haarukoita ja muita keittiövälineitä, joita ajattelevaiset sukulaiset ja tuttavat kantoivat lahjapöytään. Myös taulut saivat osakseen arvostusta. 18-vuotiaana on jo kertynyt sen verran tietoa elämästä, että hahmottaa tarvitsevansa pian koristeita oman asunnon seinien peitoksi.
Nyt 28-vuotiaana jos saisi mahdollisuuden toivoa ihan mitä vain, toivoisi vaikka matkaa maailman ympäri. Lapsuuden ihastukseen, kirjoihin, ei tässäkään iässä osaa suhtautua muuten kuin innokkaasti, riemuiten. Muulle tavaralle, kuten uusille astioille ei osaa enää antaa niin suurta arvoa, sillä kaapit ovat täynnä. Ennemmin toivoisi vitriinikaappia, johon voisi sijoittaa särkyvää, turvaan kylässä käyvien lapsosten vikkeliltä kätösiltä. Tai vaikka mieli tekisi värikkäitä marikuvioisia pyyhkeitä, ei uskalla ajatella niitä, sillä hintalapun luku huimaa: on oppinut hahmottamaan arvoa sille vähälle rahalle, mikä lompakossa liikkuu.
Kuten Loen kirjan hahmo kaksivitosena ajattelee, myös omassa ajatusmaailmassa arvokkaita asioita ovat nyt ennen kaikkea hyvä ruoka, auringon paiste, ystävyys, läheisyys. Täydellistä olisi kaunis kesäinen retki puistoon piknikille hyvässä seurassa.