Mitä yhteistä on saunalla ja lenkkimakkaralla? Vihjeeksi, että kysymys ei liity mitenkään suomalaisuuden henkiseen syvärakenteeseen.
Vastaus: molemmissa käytetään tolkuttomasti vettä. Olen vasta viime aikoina tajunnut syöväni vettä. Elintarvikkeiden tuoteselosteissa mainitaan ensiksi ainesosa, jota on eniten.
Vesi, vesi, vesi.
Tuo nelikirjaiminen sana on ruvennut esiintymään taajaan suurimmassa osassa makkaroiden, valmispihvien ja pyöryköiden selosteita. Innovaatio olisi periaatteessa mullistava - heureka, olemme keksineet lihottavan veden - jollei kyseessä olisi suomalaisen ruokakulttuurin hiljainen tärveltyminen.
En moiti vettä. Se on kaiken elämän perusehto. Vesi on hajutonta, mautonta ja läpinäkyvää. Meikäläinen vesi on maailman parasta.
Mutta suomalaisen einestuotantoketjun käsittelyssä raikkaasta raaka-aineesta puljautuu ihan toisenlaista. Haisevaa, harmaata, hampaissa natisevaa. Einesyhtiön veteen voi painaa peukalolla kuopan ja täyttää sinapilla.
Jo pakkauksen avaamisesta on muodostunut oma omituinen näytelmänsä. Keittiöön pullahtaa toviksi vankka, yököttävä lemu. Valmistajat sanovat hajun johtuvan suojakaasusta, mutta pikemminkin bouquet on peräisin mökkihyyskän alustasta.
En tiedä kenenkään ruokahalun kasvaneen avatun lihapullalippaan äärellä. Moni on tuupertunut tiskiallasta vasten tajunta hajuhaitasta hämärtyneenä.
Ainutlaatuinen kulinaristinen luomuksensa ovat kaupan altaissa makaavat valmiiksi marinoidut lihamytyt. Veikkaan, että valmismarinoinnin keksinyt tuotekehittelijä on veijari vailla vertaa. Se pikkujouluista tuttu henkilö, joka on käsityksensä mukaan järkyttävän hauska.
Vain ilkikurinen mieli voi keksiä valuttaa kaksitahtibensiinin väristä jäykkää mönjää hiehorievun päälle ja myydä sitä worcestermarinoituna grillihärkänä.
Kun tuollaisen härjän kumoaa paistinpannuun, on hypättävä hellasta metri kauemmas. Kuumentuessaan marinadilla on taipumus roiskua joka puolelle keittiötä. Tuleepahan siinä kokkauksen ohessa pakosta siivottua ja käytyä suihkussa.
Ketä syyttäisi suomalaisen maun tärvelemisestä? Elintarvikkeiden jalostus perustuu tehokkuuteen, siinäkö syy. Tehtaan sisään mennä nytkyy broilerin raato ja toisesta päästä tulee ulos paketillinen muotoon puristettua moskaa.
Hirveästi on pielessä, kun Suomen kuluttajaliiton mukaan oikea nimitys jauhelihapihville on kanannahkapihvi. Raaka-aineena on käytetty jauhettua broilerin ihoa, ei nautaa tai sikaa.
Vaan sitä me syömme. Vettä, siipikarjannahkaa, jänteitä ja jauhoja sisältävien edullisten perhepakkausten kulutus kasvaa taantuman aikana.
Vanhan marttatotuuden mukaan järkevä katsoo, mitä suuhunsa pistää. Onko asia aitoa vai vedenjatketta. Laman aikana järkevä joutuu ensin katsomaan sirukortiltaan, kuinka pieninä palasina ansiot ovat.
Raha ratkaisee. Aito on kallista, eines halpaa ja täyttävää. Valmistajat tietävät, miten saada köyhä kyykkyyn - mahanpuruista.
Oli rahaa niukalti tai ei, tosiasia kumminkin on, ettei nyljetystä kanannahasta saa nautaa, vaikka miten maustaisi.
Eikä vehnästä ruista. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira huomasi taannoin monen leipurin valmistavan ruisleipää, joista itse ruis oli jätetty häveliäästi halmeelle puimuria odottamaan. Evira puuttui tilanteeseen, ja nyt ruisleipä sisältää enimmäkseen ruista. Saisiko saman lihatuotteille.
Laittakaa lopuksi kämmen sydämelle, milloin olette viimeksi syöneet hyvää ruokaa? Sellaista jonka höyryävistä aromeista on voinut haltioitua ja jonka maku on tuokioksi pysäyttänyt haarukan liikkeen?
Nii-in.