Anna Heiramo, 27, on täsmällinen kuin kello. Hän purjehtii sovittuun paikkaan sovittuun aikaan, ei minuuttiakaan ennen eikä jälkeen.
Heiramo saapuu yliopiston kirjaston etuovelle ruotsin opintojen esitelmäkalvot sylissään. Kansantaloustieteen opiskelija on sonnustautunut vaaleaan samettihameeseen ja hillittyyn tummaan neuleeseen. Kaulassa on nätti koru, ja punaiset hiukset asettuvat hillitysti olkapäille.
"Aikaa on tunti. Kahdeltatoista alkaa tilastotieteen luento", Heiramo rajaa haastattelun ulkoiset raamit.
Kahvilan sijasta Heiramo suosittelee juttelupaikaksi kirjastoa. Siellä on niin paljon rauhallisempaa.
Hetkinen. Joku mättää!
Anna Heiramo on yksi maailman parhaista lumilautailijoista. Eivät lumilautailijat ole tällaisia. Missä ovat pipo, huppari ja lökäpöksyt? Ei nenärengasta, ei lävistystä huulessa. Miksei hän laahusta treffeille myöhässä? Eikö kello 11 olisi sopiva aika aamukahville?
Heiramo myöntää, että on lumilautapiireissä vähän outo lintu.
Hän rakastaa laskemista, mutta ei piittaa hengailusta. Leiri- ja kisamatkoilla Heiramo ei notku baareissa eikä jaksa löhötä sohvalla telkkarin kaukosäädin kädessään. Vapaa-aikanaan hän kipaisee kylille etsimään kelkkaratoja, kylpylöitä, kartinghalleja tai uppoutuu kurssikirjoihinsa.
"Tuijotan mieluummin vaikka ikkunasta ulos, kun rämppään viiden sekunnin välein telkkarin kanavalta toiselle."
Urheilija
vai hemmo?
Anna Heiramo kuuntelee kärsivällisesti poukkoilevaa selostusta siitä, millaisia lumilautailijoiden pitäisi olla. Siis näitä huolettomia hemmoja, joille lautailu on elämäntapa. Näitä, joille hengailu on tärkeämpää kuin mitkään arvokisamitalit.
"Porukat itse vahvistavat omalla esiintymisellään ja sanomisillaan julkista kuvaansa juuri tuollaiseksi - varsinkin pipe-puolen laskijat. On totta, että ihan maailman huippulaskijatkin istuvat ahkerasti iltakaljalla", Heiramo sanoo.
"Mutta on siellä joukossa niitäkin, joilla on kovat kilpailulliset tavoitteet."
Heiramo ei kuulu pipe-porukkaan eli lumikourulaskijoihin. Hän on ratalaskija; pujottelija ja suurpujottelija. Siinä on vissi ero.
"Ratajoukkue on aika erilainen. Nämä ovat kaksi eri porukkaa", Heiramo sanoo ja määrittelee itsensä ja ratalaskijat tyylipuhtaasti urheilijoiksi.
Pipe-laskijoiden määrittely ei käykään ihan yhtä sutjakkaasti.
"Niin... Kuulemma ne harjoittelevat kesällä, mutta en minä tiedä mitä, miten ja kuinka paljon."
"Siitä me kuitenkin olemme täysin samaa mieltä, että laskeminen on hauskaa. Mitä muuta siihen hauskaan kuuluu, on sitten jo eri asia", Heiramo sanoo.
Pujottelua
ja opiskelua
Anna Heiramon ei tarvitse kauheasti vakuutella nuhteetonta elämisen malliansa reissun päällä. Todistus lumilautailijan iltaharrastuksista löytyy opintokirjasta: ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana hän suoritti kursseja 70 opintoviikon edestä.
"Onhan se hirveä määrä, kun on puolet lukuvuodesta reissussa", Heiramo myöntää.
Selitys huimalle opiskelutahdille on yksinkertaisuudessaan yllättävä: Kansantaloustiede on imaissut Heiramon mukaansa. Käyrät ja käppyrät ovat hänelle intohimo siinä missä lautailukin.
"Asioita ei voi sen selkeämmin ilmaista kuin piirtämällä ne käyriksi ja käppyröiksi."
Ennen kansantaloustieteitä Heiramo opiskeli Oulun yliopistossa matematiikkaa ja Teknisessä korkeakoulussa Espoossa kiinteistötaloutta. Ne molemmat iskivät kipinää puoli vuotta.
"Siinä oli myös sitä, että piti koko ajan vain päästä laskemaan. Tässä iässä tuntuu siltä, että pitää olla myös jotakin ajattelemista. Ei elämä voi olla pelkkää pujottelua."
Tilastotieteilijä kun on, Heiramolta käy varsin näppärästi oman itsensä jakaminen prosenttiosuuksiksi.
"Viime talvena olin 55-prosenttisesti urheilija ja 45-prosenttisesti opiskelija. Tämä kausi on lähtenyt sen verran hyvin käyntiin, että vaaka kallistuu lisää urheilun suuntaan. Palavin opiskeluintokin on vähän laantunut. Nyt prosentit ovat 65-35."
Ihan kuin
elokuvissa
Tällä hetkellä Heiramo kuuluu ratalaskijoiden maailman eliittiin. Kymmenen vuotta sitten hän oli täydellinen aloittelija. Laudalle Heiramo hyppäsi ensimmäisen kerran abiturienttitalvenaan. Sen jälkeen kaikki sujui kuin elokuvissa
"Silloinen poikaystäväni, nykyinen mieheni, laski kilpaa. Kirjoitusten jälkeen syksyllä pakattiin kamat ja muutettiin Rukalle asuntovaunuun asumaan", Heiramo muistelee.
Poikaystävä Ismo opetti lautanoviisin laskemaan. Rukalla kaveriporukkaan kuuluivat kaikki opettajat, joten Heiramo oli heti alusta saakka osaavien silmien valvonnan alla. Parin vuoden päästä hän oli jo Suomen ykköslaskija. Maailmancupin kiertäminen alkoi kaudella 1998-99.
"Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki tuntuu aika hullulta: sitä vain lähdettiin pohjoiseen ja alettiin lautailijaksi. Silloin ei tullut ajatelluksi sitä vaihtoehtoa, ettei tästä välttämättä tule mitään", Heiramo hymähtää.
Heiramo on lajiin ilmeinen lahjakkuus, eikä täydellisestä uppoutumisesta lajin saloihin ole ollut ainakaan haittaa.
"Pari ensimmäistä talvea treenasin hulluna, 6-8 tuntia päivässä. Se vain oli niin hirveän kivaa", Heiramo sanoo ja vilkaisee kirjaston seinällä tikittävää kelloa.
On aika siirtyä intohimosta toiseen: tilastotieteen luennon alkuun on kymmenen minuuttia.