Lappia-talossa ensi-iltansa saanut Molli-Jori on vielä entisen teatterinjohtaja Tom Wenzelin kädenjälki. Hän ei ollut sitä tekemässä, mutta juuri Wenzel halusi esityksen Areena-teatterin version nähtyään myös Rovaniemelle.
Ohjaajaa, musiikin sovittajaa, koreografia ja pukusuunnittelijaa myöten tekijätiimi on sama kuin helsinkiläisessä komediateatterissa.
Ismo Sajakorpi kuljettaa käsikirjoituksessaan Georg Malmsténin (1902-1981) biografiaa halki suomalaisen populaarimusiikin historian. Olihan Malmstén yksi tuota historiaa vankasti muovannut ihminen. Tarina kulkee laulujen avulla; näytelmässä esitetään 30 musiikkikappaletta, joista suurin osa on Malmsténin säveltämiä.
Laulujen varassa lepäävä rakenne on mahdollisuus, mutta samalla sudenkuoppa. Jos draamassa ei ole muita jännitettä ylläpitäviä tekijöitä kuin laulut, jotka Sajakorpi on useassa tapauksessa sanoittanut uudelleen, ollaan siinä rajalla, että silmä vilkuilee jo seuraavan kappaleen otsaketta. Ja toinen laskee, montako laulua on vielä jäljellä.
Georg Malmstén oli esimerkki suomalaisesta 1900-luvun alkupuolen muusikosta, jolla oli vankkaa klassista osaamista. Varhaisissa Savonlinnan oopperan esityksissä oli paikkansa myös tulevalla levylaulajalla. Iskusävelmän, iskelmän laulajan kulta-aikaa oli 1930-luku. Parlophone-levy-yhtiön levittämänä Malmsténin ääni tuli tutuksi lähes koko Suomen kansalle.
Musiikinlajien väliset rajat eivät olleet niin selkeät kuin myöhemmin. Saksalaisesta marssimusiikista ei ollut ongelmia vaihtaa angloamerikkalaiseen varhaiseen jazziin. Sitä paitsi Malmsténin musiikissa soi myös venäläinen romanssi, vaikka hänen työmahdollisuutensa valvontakomission Suomessa vähenivätkin.
Levylaulajan, säveltäjän ja Dallapé-orkesterin kanssa kiertävän muusikon seurassa vilahtavat musiikin historiaan jääneet nimet, mm. Aino Ackté, Eugen Malmstén, Ragni Malmsten, R.R. Ryynänen, Vili Vesterinen ja Matti Jäppilä.
Sajakorpi onnistuu kontekstualisoidessaan päähenkilöään 1930-1970-lukujen maailmaan, ihmisiin ja instituutioihin. Esimerkiksi rock'n rollin invaasio Suomeen oli vaikea paikka veteraanille.
Draaman aineksia tarinaan on tuotu sodan varjolla ja rakkauden joutumisella koetukselle. Univormuasuinen unelmien vävypoika osoittautui sota-aikana pettäjäksi hänkin, mutta Ragnhild-vaimo jotenkin sieti toisen naisen olemassaolon. Varsinkin sitten kun se oli jo ohi.
Molli-Jori on siis myös rakkauskertomus, jossa päähenkilöt säilyttävät sadunomaisen sitoutumisensa toisiinsa.
Georg Malmsténista luodaan aika ihannoitu ja siloiteltu kuva. Hän on erilainen mies, erilainen muusikko. Hänessä ei syrjähypystään huolimatta ole mitään brutaalia. Hän katsoo elämää optimistisesti eteenpäin. Hyväntahtoinen huumori ja ehkä hiukkanen älykkyyttäkin nostavat hänet alhaisen yläpuolelle. Näitä piirteitä pääosan esittäjä, Kimmo Virtanen, alleviivasi ensi-illassa oivallisesti.
Virtanen onnistui aivan loppumetreillä myös luopumaan näistä lähes koko näytelmää hallinneista luonteenpiirteistä. Molli-Jorista löytyi myös häivähdys vanhaa ja väsynyttä pitkän linjan muusikkoa. Pala sitä tekijää, jonka iloisen naaman takana saattaa sydän yhtä aikaa itkeä, pala sitä musiikin monitoimimiestä, joka moduloi jokaisen duurikappaleen hetkeksi molliin.
Laulullisesti Virtanen teki loistavan roolin. Ääni soi vapaasti ja puhtaasti. Hän jaksoi laulaa silloinkin kun koko muu joukko tuntui melkein huutavan.
Yhtä hyvä musiikillisesti roolissaan Ragnhild Malmsténina oli Johanna Heimonen. Kaunista laulua ja mukavaa tulkinnallista otetta. Heimosen luoma muusikon vaimon hahmo oli paikoin kovin surusilmäinen ja toisaalta kova koroillaan kopistelija. Toivottavasti hahmo sisäistyy ajan myötä rauhallisemmaksi.
Lavastus ja puvustus tarjosivat näytelmälle upeat puitteet. Samalla turvallista ja intiimiä, mutta myös värikästä, aistikasta modernin kaupunkikulttuurin miljöötä. Valkokankaalla kulkevat dokumenttikuvat muistuttivat väkevästi kulloisestakin ajasta ja paikasta.
Samoin liikkuminen, koreografia ja tanssit nostivat esityksen ehdottomasti pois maaseututeatterien kategoriasta. Joillakin näyttelijöistä olikin kaikki muu paremmin hallussa kuin varsinainen puhenäytteleminen.
Näytelmän runkona toimi siis musiikki. Sähäkkänä johtajana lyömäsoittaja Mikko Silander työnsi musiikin avulla minuutteja eteenpäin, joskus kovin rivakasti. Yhteispeli näyttelijä-laulajien kanssa toimi hyvin, vaikka näköetäisyyttä ei läheskään aina ollut.
Miksaajille tiedoksi, ettei elokuvateattereiden efektejä kaivata edelleenkään. Loppua kohti kävi niin kuin kapakoiden loppuilloissa: musiikin desibelitaso nousi joka drinkin myötä ja laulut menettivät jotain laulullisuudestaan.
Hatunnosto kuitenkin taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevalle teatterille, ettei ole säästetty musiikissa. Elävää musiikkia soittava yhtye sijoitettuna "taivaaseen" oli sitä enkelten toimintaa, joka varautuu kaikkiin mahdollisiin suojelustehtäviin.
Rovaniemen teatterin syksy onnistuneissa merkeissä. Ilman johtajaa, mutta vankalla yhteishengellä on tuotettu laulunäytelmä, jota sietää tulla katsomaan kauempaakin.