Rahamuseossa raikuivat kotimaiset iskelmät, joissa annettiin pitkät piut paut museon seinillä oleville suurille seteleille.
Alkuviikolla rentoa rallatusta kuunteli hymyssä suin myös Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen, ja eikös vain hänenkin kiiltävä nappaskenkänsä yhtynyt rytmiin Jori Malmstenin Pennittömän uneksijan kanssa. Mikäs oli hymyillessä, kun Suomen Pankki oli aiemmin päivällä antanut hyvän talouskasvun ennusteen.
Hyvästä rahatilanteesta ei ole kuitenkaan iskelmän aiheeksi. Sen sijaan rahattomuudessa ja laman kourissa on syntynyt ikivihreitä.
Näistä suomalaisen iskelmän yhteyksistä rahaan esitelmöi kirjailija-toimittaja Maarit Niiniluoto Rahamuseon Studia monetaria -yleisöluennolla Pennitön uneksija. Lopputulemana oli Matin ja Tepon ajankohtainen laulu Lopputili, sillä Kiina-ilmiöstä ei ole vielä iskelmiä.
Kaiken kansan keskuuteen rahasta kertovat iskelmät levisivät Suomessa 1920-luvulla, kun äänilevyt yleistyivät ja Yleisradio aloitti toimintansa. Ensimmäiset rahan puutteesta kertovat iskusävelmät tulivat jo aiemmin amerikansuomalaisten äänilevyillä. Hiski Salomaa valittaa osaansa piikana, joka vaan tiskaa astioita.
Rahan puute kuitenkin unohtuu lauantai-iltana, kun on tanssit Haalin sillalla.
"Iloinen 20-luku päättyi pörssiromahdukseen, josta lama ylsi Suomeen 1930-luvulla. Palkat laskivat ja hinnat nousivat, tuli pakkohuutokauppoja. Valtio järjesti varatöitä, ja lauluntekijät olivat hengessä mukana tukemassa pärjäämistä."
Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen tekivät lauluja lamasta. Jurva lauloi että Tullaan, tullaan, toimehen me tullaan, vielä on viitonen kahviin ja pullaan.
"Yleisön riemulla ei ollut rajoja, kun laulu levisi", Maarit Niiniluoto kertoi.
Myös iskelmissä Nikkelimarkka ja Tuohinen sormus esiintyi tämä vaikeuksissa selviytyvä ihminen.
Hän oli hyväntuulinen, vaikka talousasiat menivät huonosti. Rahattomuuden sijaan oli kullan veroisia asioita, oma rakas tai vapaus. Lainat maksettaisiin tuonnempana, sitten kun ajat paranevat.
Sota-aikana rahasta ei laulettu, vaan iskelmien sanoituksissa lennettiin toisiin maihin ja paikkoihin. Romanttisten iskelmien lisäksi laulettiin eron tuskasta ja kaipauksesta. Mutta 1950-luvulla soivat Reino Helismaan ja kumppaneiden rallit, joita parempi väki piti renkutuksina.
"Sivistyneistö ei käsittänyt, että nämä olivat selviytymislauluja", Niiniluoto huomautti.
Iskelmät myös lohduttivat niitä, jotka olivat vaikeina aikoina menettäneet. Laulut eheyttivät ja toivat esiin ettei raha kuitenkaan merkitse kaikkea. "Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa", lauloi kulkurin roolissa Tapio Rautavaara. "Liian paljon rahaa - hyvää vaiko pahaa" -iskelmä pohti myös elämän arvoja.
1960-luvulla alkanut rakennemuutos tyhjensi maaseutua, ja 1970-luvun puolivälissä kohdattiin öljykriisin vaikutukset. Levytettiin rakennemuutosiskelmiä, kuten "Vippaa mulle vitonen" ja "Elämän valttikortit". Laulussa "Mami Blue" Kirka löysi maaseudulta kodin, jossa oli laudat ikkunoissa. Danny kaipasi "Kuusamoon".
Aiempien lamakausien aikana iskelmissä esiintyi hyväntuulinen selviytyjä, mutta 1990-luvun lamalla oli toinen sävel. Rahasta oli valtava pula, mutta rahasta ei laulettu. Pitkäaikaistyöttömyydestä kaivattiin pois Jari Sillanpään "Satulinnaan" ja Katri Helenan mukana pyydettiin "Anna mulle tähtitaivas."
Jotain uhmaa sentään oli. Karaoken kestosuosikiksi tuli Suuret setelit, ja sillä paikalla se on edelleen, Maarit Niiniluoto kertoi. Lohdullinen on hänen havaintonsa, että suomalainen iskelmä on aina tavallisen ihmisen puolella.