Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija. WSOY.
Etelästä tullut mies oli poromiesten kanssa paimentamassa tokkaa Käsivarressa nähdessään joutsenten nousevan jokisulasta ja suuntaavaan pohjoiseen.
Elettiin siis Käsivarren kevättä, ja eräs eläinlääkäri ryhtyi täyttämään kutsumustaan. Kesti viisi vuotta tuosta näystä, että hän löysi pesivän joutsenparin.
Kun hän yritti valokuvata sitä, hän oli niin jännittynyt, ettei käsiensä tärinän vuoksi pystynyt kuvaamaan tuota pariskuntaa.
Myöhemmin kuvia kyllä saatiin, ja joutsenet saivat nimet. Niistä tuli Marski ja Hanna. Laulajatar Hanna Granfelt oli tehnyt 30 vuotta aikaisemmin mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän risti laulujoutsennaaraan Hannaksi.
Yrjö Kokko (1903-1977) pelasti laulujoutsenen. Hän kirjoitti myös Pessin ja Illusian.
Hän rakensi sadunomaisen - ei niinkään arkkitehtonisessa kuin kirjallisessa mielessä - Ungelon torpan Enontekiölle. Siitä kuitenkin tuli se koti, jota tämä Kokko oli lapsuudestaan saakka etsinyt ja kaivannut.
Kirjallisuuden moniosaaja Jukka Parkkinen kirjoitti Kokon 100-vuotispäivän kunniaksi järkälemäisen elämäkerran tästä merkillisestä miehestä.
556-sivuinen kirja on niin perusteellinen kuin elämäkerta voi olla. Siksipä siihen mahtuu melkoisen puiseviakin jaksoja. Se ei ole kokonaisuutena mukaansatempaava lukukokemus mutta se rakentaa mielenkiintoisen henkilökuvan melkoisen ristiriitaisesta, kutsumustietoisesta miehestä ja hänen oudosta avioliitostaan.
Vaikuttaa siltä, ettei rouva Kokko, tämä hammaslääkäri Aune Ilus, voinut olla mikään Kokon elämän nainen. Kuitenkin pariskunta lapsineen kihnutti vuosikymmenestä toiseen mitä epämukavinta perhe-elämää, kun kodit sijaitsivat eri paikoissa samaan aikaan, eivätkä nekään aina riittäneet, kun perheen lapset kävivät koulua.
Avioliiton mallin Yrjö Kokko saattoi saada jo kotoaan. Parkkinen sanoo suoraan, että isän, herrasmiesharrastuksisen, hunsvotiksi paljastuvan Bruunon, ja äidin, kauniin Kaisun, avioliitto oli epäonnistunut, suorastaan onneton. Äiti kuoli keuhkotautiin varhain, ja poika katkaisi välinsä juopottelevan isänsä kanssa.
Lapsuudessaan Karjalassa hän näki koulussaan vitriinin, jossa oli täytetty laulujoutsen. Sen oli ampunut hänen metsästelevä isänsä Bruuno. Asia järkytti poikaa. Tiedettiinhän, että pyhän linnun ampuminen tuottaa onnettomuutta. Tämä muisto säilyi Kokossa ja Parkkisen mukaan ohjasi hänen kirjoittajantyötään.
Yrjö Kokon ehdottomasta luonteesta antanee jonkinlaisen kuvan sekin, että hän riitaantui myöhäisvuosinaan paitsi tärkeimpien enontekiöläisystäviensä kanssa, myös 1950-luvulla Urho Kekkosen kanssa niin pahasti, etteivät miehet koskaan enää voineet sietää toisiaan. He eivät seurustelleet edes toistensa enontekiöläisten ystävienkään kanssa!
Elämäntehtäväänsä nuori Yrjö valmistautui opiskelemalla eläinlääkäriksi Hannoverissa, Tartossa ja Wienissä.. Tulevaisuuden kannalta merkittävintä lienee, että hän ehti nähdä Saksassa elämänsä ensimmäiset lappalaiset, kun Hannoverin eläintarhassa pidettiin lappalaiskulttuurista näytös.
Sysmästä tuli nuoren eläinlääkärin ensimmäinen virkapaikka. Sysmäläiset eivät juurikaan tuoneet eläimiään hoidettaviksi, mutta kun Kokko avusti Itä-Hämettä, kirjoittaminen työllisti häntä. Ennen sotia Lempäälä oli toinen tärkeä paikkakunta, joka näytti napanneen Kokon juhlavuonna tämän omakseen. Pääsihän sota-aikana syntynyt näytelmä Miglin joutsenet kantaesitykseensäkin vasta juhlakesänä 2003 tällä vaimon kotipaikkakunnalla, jonne Kokko on myös haudattu.
Sota-aikana, jolloin Kokko palveli mm. hevossairaalassa ja kehittyi valokuvausharrastuksessaan merkittäväksi luonnonvalokuvaajaksi, syntyi Pessi ja Illusia. Parkkinen muistuttaa, että heinäkuussa 1943 Pessin ja Illusian valokuvakuvitus oli valmiina ristilukkia lukuun ottamatta.
Vähitellen kirjan merkitys alkoi laajeta lasten sadusta toivon ja synkkyyden pohdiskeluksi. Kirjasta tuli myynti- ja arvostelumenestys. V.A.Koskenniemi ylisti sitä omaperäisimmäksi sota-ajan teokseksi.
Jossakin vaiheessa eläteltiin jopa toiveita, että Walt Disney olisi tekemässä siitä piirroselokuvaa. Lopulta siitä tehtiin baletti, joka kiersi kautta Suomen. Kokko itse näki esityksen Tornion työväentalolla.
Sota-aikana Kokon perhe siirtyi vähitellen yhä pohjoisemmaksi. Erään kohteen piti olla Tornio, josta hammaslääkärivaimo yritti löytää prakatiikkansa paikkaa mutta totesi, ettei Torniossa ollut maaseudun eikä kaupungin etuja vaan molempien haitat.
Vuonna 1945 tapahtui paljon: perhe muutti Lappiin, ensin Ylitorniolle ja sitten Muonioon. Vaimo sai alkajaisiksi viran Ruotsin puolelle Korpilompoloon ja Yrjö Kokon piirieläinlääkärin virka vakinaistettiin. Vuonna 1945 Yrjö Kokko sai valtion kirjallisuuspalkinnon ja lopulta vuosi 1945 merkitsi myös tutustumista Enontekiön poliisiin Sulo Rovaan, jonka kanssa alkoi yhteinen monivuotinen laulujoutsenten pesän etsintä.
Parkkinen luettelee, miten kaamos ja olosuhteiden ankaruus masensivat, samoin saksalaisten miinat ja salakuljetus. Myöhemmin, kesällä 1948 Kokko pesueineen sai Lapin kesästä tarpeekseen ja pakeni itikoita ja paarmoja Hailuotoon harrastamaan hyvällä lintusaarella Molli-koirineen ainakin kamerametsästystä.
Valokuvauksesta oli tullut Kokolle kaiken aikaa yhä tärkeämpi asia, mutta valokuvausmateriaalia oli Lapissa vaikeaa saada siihen saakka, kunnes Marja Vuorelainen perusti yhdistetyn kemikalion, valokuvaamon ja kirjakaupan Hettaan vuonna 1956.
Lappi muuttui nopeasti. Neljän tuulen tie -teoksen valmistumista edelsi aavistus, että oli aika kirjoittaa muistoteos. Ikivanha tunturilapin henki ja vanhat olot olivat kuolemassa, elettiin saamelaisen identiteetin murrosta.
Parkkinen väittää myös, että juuri tässä romanissaan Yrjö Kokko yritti kirjoittaa itselleen saamelaista identiteettiä.
Vähitellen Kokko siirtyi yhä vain etelämmäksi - kuvaamaan villiä kanarialintua Lanzarotelle!
"Kun opin tuntemaan eläimen, häpesin olla ihminen", kuului eräs hänen motoistaan.
