Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Sotaministeri Jyri Häkämies valitti äskettäin, miten vaikea on hänen roolinsa latujen aukaisijana perässähiihtäjiin verrattuna.
Selittyisivätkö nämä vaikeudet vanhalla kansanviisaudella: monta tuima näitä saa, sanoi sontiainen kun seinää päin lensi?
Otetaan muutama esimerkki. Kalevan haastattelussa (25.10.) Häkämies vaati pääministeriä ojentamaan ulkomaankauppaministeriä, koska tämä häärii kollegojensa tonteilla. Jokaisella ministerillä on tarkka toimenkuva, ja rajojen on oltava kristallinkirkkaat, Häkämies totesi ja jatkoi: "Odotan, että pääministeri teroittaa tämän myös Paavo Väyryselle, jos se on päässyt häneltä unohtumaan."
Vastaavan syntipukin Häkämies olisi löytänyt lähempääkin. Heinäkuussa 2007 Suomen Kuvalehden kansi julisti suurin kirjaimin Häkämiehen haluavan muuttaa Suomen ulkopolitiikkaa. Jutusta kävi ilmi ministerin haluavan pois "poteroista" uusille vesille. Häkämies otti etäisyyttä ulkopoliittiseen johtoon mielikuvin, joista erikoisimpiin kuului puuskahdus: "Minä ainakin kieltäydyn jatkamasta jotain mystistä Yhdysvallat-allergiaa." En huomannut kenenkään huutelevan silloinMatti Vanhasta apuun enkä tämän liioin reagoineen edes ilmeiseen presidentin tontille harhautumiseen.
Häkämies peräänkuulutti silloin analyyttistä keskustelua ulkopolitiikasta. Hän itse antoi esimerkkiä kritisoimalla Nato-jäsenyyttä vastustavia siitä, että nämä näkevät sotilasliiton yhä kylmän sodan tuotteena. Puolustuspoliittista selontekoa valmisteltaessa on pidettävä silmällä Naton nykytilaa ja sitä, mihin se on menossa, ministeri opasti.
Jälkimmäisestä antoi äsken osviittaa täällä vieraillut USA:n puolustusvoimien komentaja Michael Mullen vakuuttaessaan Vilnassa, että "Naton 5. artiklan sitoumus keskinäisestä puolustuksesta on erittäin todellinen sitoumus". Mullen kertoi korostaneensa venäläiselle kollegalleen USA:n tulevan takaamaan Naton jäsenten sotilaallisen puolustamisen.
Ilmeisesti Mullenille on jätetty kertomatta Naton roolin muuttuneen.
Tähänastista turvallisuuspoliittista revittelyä seuratessani olen ihmetellyt, mistä aktiivisimpien kokoomusministerien omatekoinen analyyttisyys ja asiantuntemus kumpuavat. Mikään heidän koulutuksessaan ja työhistoriassaan - Stubbia lukuun ottamatta - kun ei ole antanut eväitä moiseen. Elääkö Suomessa siis edelleen vahvana usko siihen, että kelle herra antaa viran, sille hän antaa järjenkin?
Joskus tuntuu jopa oman toimialan asiantuntemuksessa olevan toivomisen varaa. Esimerkiksi Häkämies vaati taannoin pääesikunnan aseman tarkistamista vedoten siihen, että se on "tavallaan parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella". Häkämiehen mukaan pääesikunnan ja puolustusministeriön välillä on halkeama. Väite on lievästi sanottuna omituinen. Toki pääesikunta on puolustusvoimain komentajan johtoesikunta, mutta samalla se on myös puolustusministeriön alainen keskusvirasto.
Kalevan haastattelussa Häkämies mainitsi myös, ettei keväinen Venäjä -puhe "kaduta häntä pätkääkään". Haastavasti hän kysyi, mikä arviossa "muka meni pieleen". Jos se ei ole tähän mennessä ministerille selvinnyt, sitä on turha ryhtyä enää selittämään. Tuskin se edes auttaisi, koska hän on jatkanut samalla linjalla painottamalla, että "Venäjää ei voida jättää miltään osin huomiotta". Mielenkiintoinen tässä yhteydessä on hänen vastakkainasettelunsa Eurooppa contra Venäjä. Kenraali-presidentti Charles de Gaullekin sentään muisti Euroopan ulottuvan Atlantilta Uralille.
Sotaministerin kannanottoja läpikäydessä ei voi välttyä vaikutelmalta, ettei puolustusmateriaalin hinta ole ainakaan matemaattinen suure. Rypäleaseita puolustaessaan Häkämies on todistellut, että korvaavan suorituskyvyn hankinta olisi "hintalapultaan suhteeton": "kustannukset olisivat ainakin miljardi euroa." Samaan aikaan ministeriö kaavailee modernisoivansa 3 miljardia maksaneet Hornetit runsaalla 1,6 miljardilla eurolla, mikä siis ilmeisesti ei ole "suhteeton" summa.
Tämän hankinnan osalta ei ole juuri avoimuutta harrastettu. Silti silmään on pistänyt pari asiaa. Ilmavoimien komentajan mukaan jättisummalla tavoitellaan yhteensopivuutta Nato-järjestelmien kanssa. Motiivi on oudoksuttava ja osoittaa puolustusvoimien tallovan Nato-asiassa yhä omia polkujaan. Huomiota herättää sekin, että Hornetit muokataan nimenomaan rynnäköintiin sopiviksi. Miten se mahtaa istua politiikan yleisiin tavoitteisiin, joiden tulisi olla kaiketi puolustukselliset?
Häkämiehen ja hänen puoluetoveriensa iskusana on viimeiset kuukaudet ollut avoimuus. Ulkopolitiikasta ei kuulemma Urho Kekkosen aikana puhuttu avoimesti. Jo pikainen perehtyminen tuon aikakauden lehtikirjoitteluun osoittaisi väitteen tarkoitushakuiseksi. Niin monenkaltaisia mielipiteitä tuolloinkin esitettiin. Mutta väitettä tietysti käytetäänkin vain poliittisena ponnahduslautana.
Jos avoimuutta todella tavoitellaan, siihen istuu huonosti keskusteluun osallistuvien ja toisenlaisia argumentteja esittävien leimaaminen oikopäätä vanhoillisiksi, menneisyyden miehiksi, yya-suhmuroijiksi tai jopa mielenterveydeltään häiriintyneiksi. Vielä naiivimpaa on leimata heidän kannanottonsa poliittisiksi, ikään kuin kokoomuslaiset olisivat liikkeellä vain aus Liebe zur Kunst, rakkaudesta taiteeseen.
Häkämies voisi nyt näyttää esimerkkiä avoimuudesta kertomalla valtion viimeaikaisten omistajaohjausratkaisujen taustoista.
Muutakin kuin puuta heinää.