KATSO LISÄKUVAT Nurmeslaisten Tuula Halosen ja Joni Mäkitalon hiihtolomamatka huipentuu erikoiseen kyytiin. Oulun rautatieasemalla he nousevat Pendolinon edessä odottavaan lättähattuun.
Halonen kertoo, että kiskovaunu tarjoaa heille kyydin Nurmekseen saakka, minne tavallisesti ei ole junayhteyttä. Käytännön syistä hän ei kulkuvälinettä kuitenkaan valinnut.
"Linja-autolla olisi päässyt perille nopeammin", Halonen sanoo.
"Lähinnä syynä oli, ettei Joni ole ollut tällaisen kyydissä aiemmin", hän perustelee.
Tuula Halonen itse kyllä muistaa, millaista on matkata lättähatun kyydissä. Lätässä on aivan oma tunnelmansa, vaikkei vaunu kolisekaan enää entiseen malliin, koska kiskot on aikaa sitten hitsattu.
Webastosta tuleva palavan naftan haju on sentään jäljellä.
"Tässä tulee ihan lapsuus mieleen", Halonen kertoo. "Eihän tästä puutu kuin näkkileivät, jodien päällä on sulanutta juustoa ja trippimehu."
Vain hanuristi
puuttuu
Kontiomäen ja Nurmeksen kautta Bomballe matkaava lättähattu on valmistettu vuonna 1962. Se on mallia Dm7, joka ehti tulla suomalaisille hyvin tutuksi liikennöidessään yli 30 palvelusvuotensa aikana lähes kaikilla maamme rataosuuksilla.
Tänä päivänä Dm7-kiskoautoihin törmää lähinnä museoissa. Sitä edeltäneitä Dm6-sarjan vaunuja ei ole säilynyt lainkaan jälkipolville.
Lättähatun kyyti onkin harvinainen elämys. Sen kyytiin voi päästä kesäisin Porvoon museorautatiellä, mutta ainoastaan Pohjois-Suomen rautatieharrastajat ry:llä on Ratahallintokeskuksen turvallisuustodistus koko rataverkolle.
Moni lähteekin Laura Sirénin ja Anu Lämsän tavoin lättärimatkalle ihan vain matkustamisen ilosta, kun tilaisuus tarjoutuu. Sirén ja Lämsä olivat päättäneet reissata lätällä Utajärvelle ja vaihtaa siellä Ouluun palaavaan lätykkään.
"Tässä aistii vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman", Lämsä sanoo ensimmäisellä lättäreissullaan.
Naiset olivat varmistaneet leppoisan reissutunnelman ottamalla mukaan kunnon eväät ja lämmintä teetä.
"Puuttuu vain hanuristi", Lämsä kehuu kokemusta.
Pysähdyspaikkoja pyyntöjen mukaan
Utajärvellä lättähattu pysähtyy odottamaan kaikessa rauhassa, jotta junaa vaihtavat matkustajat pääsevät varmasti virkaveljen kyytiin.
Lättärin puikoissa oleva Seppo Liedes selvittää, että ennen vanhaan kuljettajat huolehtivat matkustajista aivan eri malliin. Jos joku pyysi kuljettajaa jättämään matkan varrelle, kuljettaja teki ylimääräisen pysähdyksen, jos vain oli siihen aikaa.
"Ja yleensä sitä oli", Liedes sanoo.
Muutenkin kuljettajan hommat olivat eri maata.
"Tätä ajetaan ihan manuaalisesti. Nykyaikaisissa junissa on paljon automatiikkaa", tietää Liedes, ammatiltaan veturinkuljettaja.
"Ero on samanlainen kuin Jumbojetillä ja DC-kolmosella."
Vaikka Liedes saakin leipänsä junan kuljettamisesta, ei lättärillä ajaminen tunnu hänestä työltä.
Lättähistoria alkoi Oulusta
Lättäriharrastus onkin Oulussa vireää johtuen ainakin osaksi pitkistä perinteistä.
Korjausmiehenä mukana oleva Reino Pesola muistuttaa, että Suomen lättähistoria alkoi Oulusta.
"Ensimmäiset lätät tulivat Ouluun kesäkuun alussa 1954", Pesola sanoo. Hän lisää, että Oulussa oli myös lättien huollon ja korjauksen pääpaikka.
Niillä liikennöitiin Suomen rautateillä vuoteen 1988 asti. "Oulu oli viimeinen paikka, missä oli vielä lättäliikennettä", Pesola tietää.
Pohjois-Suomen rautatieharrastajat ry järjestää museoliikennettä pohjoisen hiihtolomaviikon ja pääsiäisen aikaan.