"Toukokuussa päättyi sitten tuo julma ja verinen kanppailu elämästä ja kuolemasta. En tiedä mitä se aikaan sai, vaan sen olen havainnut, että usiampaa kotiin se toi suruva ja kyyneleitä enemmän kuin ilova." Näin kirjoitti jaalalainen koulupoika kouluaineessaan vuonna 1918.
Oululaiset historiantutkijat ja filosofian tohtorit Seija Jalagin ja Marianne Junila ovat tutkineet, miltä vuoden 1918 sota näyttää silloisten lasten ja nuorten kuvaamana.
Sota jakoi suomalaiset valkoisiin ja punaisiin, järkytti arkea monin tavoin ja jätti kipeän trauman, joka heijastui jälkipolvienkin elämään.
"Vuoden 1918 tapahtumat ovat eri asia kuin talvi- ja jatkosota, jos tarkastellaan niihin liittyvien kokemusten, ajatusten ja tunteiden muistamista ja julkituomista. Sodassa viha vihollista kohtaan on sallittua ja jopa suotavaa, se voi tiivistää omaa yhteisöä. Kun sisällissodassa vihollinen on oman kansan jäsen, ehkä jopa lähinaapuri, kielteiset tunteet ovat ongelmallisempia", Jalagin toteaa.
Keskeisimpänä lähdeaineistona Jalaginin ja Junilan tutkimuksessa on erään jaalalaisen perheen lasten tuottama materiaali. Perheessä oli kymmenen lasta, joista lähes kaikki olivat ahkeria piirtämään, kirjoittamaan, pitämään päiväkirjaa ja tekemään paperinukkeja. Suuri osa näistä tuotoksista on säilynyt. Lapset olivat syntyneet vuosina 1898-1915.
"Aikuiset muistelevat lapsuuttaan helposti huolettomana, kuin ikuisena sunnuntaina, vaikka siihen olisi kuulunut vaikeuksiakin. Tutkimissamme päiväkirjoissa on jo levottomuuksia edeltäneeltä ajalta luettavissa lukemattomia arjen töitä ja huoli perheen toimeentulosta. Onnellisuus näyttää syntyneen ennen kaikkea oman perheen turvallisuudesta", Jalagin kertoo.
Yhteiskunnallinen levottomuus kasvoi vähitellen ja näkyy lasten teksteissä ja piirustuksissa epävarmuutena ja väkivallan uhkana. Piirustuksiin on tallennettu muun muassa marssiva punakaarti. Jaalan alue kuului punaisten Keskiseen rintamaan ja kylä pysyi helmikuusta huhtikuuhun 1918 asti heidän hallussaan. Yksi perheen tyttäristä merkitsi päiväkirjaansa isän ja naapurin isännän keskustelun siitä, "mitä sitten tehtäisiin, kun on meidän vuoromme olla vallassa valkoisten saavuttua".
Toinen tytöistä totesi päiväkirjassaan, ettei voinut kunnolla edes kirjoittaa "niin kamalast kun se 11 p:vä huhtikuuta ol. Vieläkii tulee oksennus, kun ajattelen sit, kun ne tappovatten Poterin isännän meitin silmien eles. Ja mie huusin kauhiast ja huutaisin vieläkii niin, että koko maailma kuulis, että sellaist ei saa tehlä, mut ne tek vaa". Paikoitellen lasten kirjoituksia on selvästikin myöhemmin korjailtu, mikä Jalaginin ja Junilan mukaan kertoo sisällissodan eläneiden lasten ja nuorten tarpeesta siistiä sodan ja poliittisen vastakkainasettelun nostattamien tunteiden ilmaisuja.
Eräästä päiväkirjasta sotakuukaudet on myöhemmin leikattu kokonaan pois.
Historioitsija Matti Virtasen mukaan kyseisen ajan eläneitä nuoria on yhdistänyt sodasta vaikeneminen. Jalagin toteaa siitä tulleen muisto, jota ei haluttu muistaa, vaikka toisaalta se oli liian vaikea unohdettavaksi. Erityisesti oman perheen jäsenten osallisuus tapahtumiin saattoi olla tuskallista ymmärtää.
"Lasten tuottamissa lähteissä näkyy kyllä aikuisten kollektiivinen tunnerekisteri, mutta myös lasten oma hämmennys ja empatia hävinneitäkin kohtaan sekä voimakas ajatus, ettei sota saa enää koskaan toistua", Jalagin kuvailee.