petri.hakkarainen@kaleva.fi
Suuri lama 1990-luvun alussa on isolle osalle kansaa enää ikävä muisto, nuorille aikuisille ei oikein sitäkään. Talouden syöksylaskussa saadut arvet pakottavat kuitenkin yhä monin tavoin. Säästöt ja leikkaukset ulotettiin lamapaniikissa sellaisiinkin palveluihin, joiden karsinta vasta kalliiksi tuleekin.
Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kymmenessä vuodessa kaksinkertaistuneet. Avohuollossa on lähes 60 000 nuorta, kodin ulkopuolelle sijoitettuina 15 000. Kaikesta tästä maksamme satoja miljoonia - suureksi osaksi siksi, että on yritetty säästää.
Neuvolat, päivähoito, koulu ja koko terveydenhoitojärjestelmä on viritettävä parhaaseen teräänsä. Kovaa ja kylmää rahaakin tarvitaan, jotta jo uudeksi kansantaudiksi nimitetty lasten psykososiaalinen pahoinvointi voidaan torjua.
Jo kahdeksanvuotiaista lapsista joka viides kärsii eriasteisista psyykkisistä häiriöistä. Oireita näkyy jo
2-3-vuotiailla. Ongelmiin pitää ja kannattaa käydä kiinni inhimillisyyden ja taloudellisuuden nimissä.
Varhaisen puuttumisen tärkeyden on huomannut jopa Valtiontalouden tarkastusvirasto. Siellä ynnättiin, että syrjäytyneen lapsen saattelu eläkeiän kynnykselle maksaa yhteiskunnalle yli miljoona euroa. Kunnollinen veronmaksaja on yhteiskunnalle aarre, jonka alkutaipaletta kannattaa varjella.
Tutkijoiden mukaan äidin työssä käynti kolminkertaistaa lapsen henkisen pahoinvoinnin riskin. Ongelman syy ei kuitenkaan selviä äitejä syyllistäen, sillä Ruotsissa lapset voivat paremmin, vaikka siellä lapsista paljon suurempi osa on päivähoidossa. Lopulta ongelman ydin kuitenkin löytyy aikuisista, sillä heidän ehdoillaanhan yhteiskunta pyörii.
Lasten suojelu on paljon muutakin kuin sanat yhteen kirjoitettuna viranomaisten työkaluksi tehty laki. Lasten suojelu kuuluu kaikille, etenkin vanhemmille.
Ammattikasvattajan sanat ovat kovaa kuultavaa monessa mukana olevalle tehoisälle ja -äidille: lasta ei arvosteta ja rakasteta aidosti, aikuisen oma mukavuudenhalu menee edelle lapsen tarpeista. Se joka pystyy, paikkaa syyllisyyttään rahalla ja tavaralla. Osalle lapsista jää vain yksinäisyys ja huoli.
Tyhjä koti on ekaluokkalaiselle ja vähän vanhemmallekin kolkko paikka. Kuin muissa pohjoismaissa 60 prosenttia pienistä koululaisista on iltapäivätoiminnan piirissä, Suomessa mahdollisuus on tarjolla alle 30 prosentille. Selittyisikö lastemme pahoinvointi osittain myös tällä?
Lapset aikuistuvat liian pian. Leikki vaihtuu turhan varhain aikatauluihin ja suorittamiseen. Itsenäistyminen on hyvä asia, mutta siihen pitää antaa aikaa. Jo nyt maksamme lyhyeksi jäävästä lapsuudesta liian kovaa hintaa: tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Suomessa toiseksi korkein maailmassa.
Eniten apua tarvitsevia, erityisopetukseen siirrettyjä lapsia on jo 45 000 eli lähes kahdeksan prosenttia peruskoululaisista. Heidän opetuksensa ja tukemisensa on järjestetty eri kunnissa kovin eri tavoin. Säästöjä haettaessa rikotaan jopa lakia.
Parhaillaan laaditaan uutta strategiaa erityisopetuksen järjestämisestä. Jotta suunnitelmat muuttuisivat hyviksi teoiksi, pitää valtion alueellisen tasavertaisuuden nimissä huolehtia myös siitä, ettei lapsen tarvitseman avun saanti riipu hänen asuinpaikastaan ja kunnan varallisuudesta.