Pyöreän pöydän ääressä istuu kymmenen kutsuvierasta.
Suurista mediataloista, aikakausilehdestä, kustantamosta.
Eletään suoran televisiolähetyksen hektisiä hetkiä Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa. Vieri viereen on katettu vastaavankaltaisia valkoisen pöytäliinan koristamia pöytiä Suuri Journalistipalkinto 2013 -gaalaa varten.
Niissä istuville journalisteille yhteistä on se, että kädessä on kännykkä. Sitä selataan jatkuvasti. Moni twiittaa, päivittää Facebookia.
Ottaa kuvia itsestään tai vieruskaveristaan ja lataa ne kiireesti nettiin muiden nähtäväksi. Katsokaa, kateelliset, mihin minä olen päässyt!
Sillä onhan muidenkin tiedettävä, miten hienossa tilaisuudessa sitä täällä kristallikruunujen alla istutaan. Miten herkullinen notkuva illallispöytä on, miten viini virtaa ja keitä muita täällä on läsnä ykköstamineisiinsa tälläytyneinä.
Pitkiä eivät ole ne hetket, jolloin älypuhelin maltetaan jättää rauhaan. Hetket, jolloin keskitytään seuraamaan gaalan ohjelmaa ja keskustellaan pöydässä istuvien vieruskavereiden kanssa. Nautitaan illasta, ohjelmasta ja seurasta. Kun puhe taukoaa, haparoi käsi jälleen kännykkää.
Jatkuvasta matkapuhelimen räpläämisestä on tullut valitettavan yleinen vitsaus. Kännykkä näyttää kasvaneen käteen kiinni niin nuorilla kuin aikuisillakin.
Siitä on tullut esine, jota ilman ei uskalleta liikahtaa mihinkään. Se on tylsistymissuoja, johon sukelletaan aina kun pysähdytään. Ollaan tekevinään mukatärkeitä kalenterimerkintöjä, luetaan sähköpostiviestejä ja tekstareita.
Vanhemmat motkottavat jälkikasvulleen jatkuvasta netissä roikkumisesta, mutta syyllistyvät itse tismalleen samaan. Heidän pitäisi opettaa lapsilleen muiden huomioimatta jättämisen olevan epäkohteliasta, mutta esimerkillään he todistavat päinvastaista.
Kun yksi puhuu, kuuluu hyvien tapojen mukaan muiden keskittyä kuuntelemaan häntä. Jättää kännykkä rauhaan, vaikka kuinka kykenisi yhtä aikaa naputtelemaan ja kuuntelemaan. Antaa puhujalle viesti siitä, että tämän sanomalla on merkitystä.
Näin se ei nykyisin ole. Puhelin on mukana sohvalla, sängyssä, ruokapöydässä. Sen kanssa hästätään auton ratissa, pyöräillessä, hississä, vessassa ja itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Laite otetaan mukaan jopa suihkuun, jos jokin tärkeä puhelu sattuisikin juuri saippuoidessa tulemaan.
Paha vitsaus on eduskunnankin murheena. Puhemies Eero Heinäluoma (sd.) on taas helisemässä kansalaisten valittaessa kansanedustajien ja ministereiden matkapuhelimen rassauksesta kyselytunneilla.
Pistä väki ruotuun, Eero! Sinun silmiesi alla tehdään tämän valtakunnan tärkeimpiä päätöksiä. Yli kuuden tuhannen euron kuukausipalkkiolla pitäisi pystyä keskittymään muuhunkin kuin surffaamiseen.
Järjestä vaikka kännykkänarikka istuntosalin nurkkaan. Päästä kansan valitut sen ääreen vain tauoilla. Toimi kuten Supo konsanaan ja kerää matkapuhelimet pois ennen tilaisuuden alkua.
Kapulan rassaaminen muiden seurassa on merkki siitä, että ympärillä olevien läsnäolo ei ole tarpeeksi mielenkiintoista. Se on kuin minimielenosoitus; viesti siitä, että oikeasti kiinnostavampaa on muualla. Operaattorin tuolla puolen maassa luurien, minne voi sujahtaa näppäinlukon kokoisesta ovesta.
Se on ylimielisyyttä, seuran ala-arvoista kohtelua. Se on poissaolevaa läsnäoloa, läsnäolevaa poissaoloa. Kyvyttömyyttä olla paikalla toisten, elävien ihmisten seurassa. Kyvyttömyyttä kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Missä vaiheessa siitä tulikin näin ylivoimaisen vaikeaa?
Hetkestä hehkuttamisen sijaan tärkeämpää olisi uskaltaa elää hetkeä. Tehdä asioita tekemisen vuoksi eikä vain siksi, että voi sanoa tehneensä.
Jos koko ajan on jossain muualla, ei lopulta ole missään.