Siirryttyäni Helsingin yliopiston vierailevaksi tutkijaksi kirjoitan paraikaa teosta Venäjän tietoyhteiskunnan kehityksestä, sikäläisistä tietokoneista, neuvostoliittolaisesta yhteiskunnan ohjauksen mallista ja sen romahduksesta. Ja tietenkin nykypäivästä, siitä millaisia mahdollisuuksia nykypäivän Venäjä it-alalla tarjoaa. Kun ajattelin viettää joululomaa venäläisen tietokoneopin lomassa, sain joulupukilta Oulun yliopiston dosentin Jarmo Pulkkisen laskemisen kulttuurihistoriaa käsittelevän teoksen "Sudenluusta supertietokoneeseen".
Siihen jäi lomahaaveeni. Oli pakko tarkistaa, miten länsimaisen ja venäläisen tietokonehistorian ja laskennon keksinnöt ja aikataulut etenevät ja sovittautuvat toinen toisiinsa. Pulkkinen ei venäläistä kehitystä käsittele. Se ei lainkaan vähennä hänen teoksensa arvoa läntisen ajattelun luotaajana.
Hän on hyvä kirjoittaja, joka kykenee huumorin ja mieleenpainuvien esimerkkien avulla tuomaan abstraktin aiheen läheiseksi. Charles Babbagen tietokoneen piti 1800-luvulla käydä höyryvoimalla kuin veturin. Tällä hetkellä maailman nopein Necin Earth Simulator supertietokone on sijoitettu nelikerroksiseen, jäähallin kokoiseen rakennukseen. Se tekee triljoonia laskuoperaatioita sekunnissa. Ja tietokoneiden tehokkuus sen kuin lisääntyy.
Miten Venäjälle on tietokonevallankumouksessa käynyt? Yleinen ja väärä käsitys on, että Venäjä on ollut pelkkä läntisen kehityksen passiivinen seuraaja. Vaikka Venäjällä ei tällä hetkellä kyetä tuottamaan kännyköitä, korkeatasoista kulutuselektroniikkaa ja jokamiehen tietokonetekniikkaa, maalla on kunniakkaat perinteet informaatio- ja tietotekniikan alalla.
Tietokoneen rakentaminen alkoi vaikeissa oloissa toisen maailmansodan kestäessä. Yksi johtavista tutkijoista oli suomalaissyntyinen, sittemmin insinööriamiraaliksi ja Neuvostoliiton varapuolustusministeriksi 1950-luvulla kohonnut Aleksandr Ivanovitsh (Aksel Ivar) Berg. Häntä pidetään Neuvostoliiton tutka-aseen luojana ja myöhemmin neuvostokybernetiikan johtavana teoreetikkona ukrainalaisen akateemikko V. M. Glushkovin kanssa.
Neuvostoliiton ensimmäisen tietokoneen rakentaja oli ukrainalainen sähkövoimaverkkojen laboratorion insinööri Sergei Aleksejevitsh Lebedev. Jo sodan aikana Lebedev kehitteli binaarijärjestelmiä. Saksalaisten uhkaaman Moskovan ankeissa oloissa, kylpyhuoneessa, kaasupolttimon valossa Sergei alkoi järjestellä vaimonsa kertoman mukaan "0-1 lukuja käsittämättömiksi sarjoiksi". Idea oli syntynyt. Ukrainan tiedeakatemian arkistossa on edelleen Lebedevin "laskentakoneen piirustukset" ja teoreettiset perustelut.
Lebedevin mukaan "peruselementit olivat koossa 1948, koneen komponentit ja kytkentäkaaviot valmiit 1949 ja vuoden 1950 loppuun mennessä mallikappaleen viimeistely tehty. Näin syntyi Neuvostoliiton ensimmäinen varsinainen tietokone ja se sai tyyppimerkinnäkseen lyhenteen Mesm. Se on lyhenne sanoista "pieni sähköinen laskukone". Tämä "malaja", pikkuruinen, oli kooltaan kaikkea muuta kuin pieni. Nimitys johtui siitä, että suunnittelupöydällä oli jo toinen kone, Besm, jossa lyhenteen ensimmäinen sana oli "bolshaja", suuri.
Samalla tavoin kuin salainen atomipommikaupunki Arzamaz-16 oli perustettu erämaaluostarin maille Sarovskiin, myös Lebedevin laboratorio sijoitettiin sodan jälkeen 2-kerroksiseen taloon Feofanijan luostarin maille Kiovan lähellä. Lebedev sai 1953 Neuvostoliiton tiedeakatemialta - salaisen! - kunnia-maininnan. Hän ja hänen johtamansa Tiedeakatemian sähkövoimainstituutin laboratorio numero yksi oli menestyksellisesti täyttänyt monimutkaisen koeohjelman vuoden kuluessa, joka oli sisältänyt 50 miljoonaa laskutoimitusta. Se on noin miljoonasosa siitä, mitä nykyajan supertietokone laskee - sekunnissa.
Tilanne oli paradoksaalinen. Kybernetiikka ja tietokoneoppi oli Neuvostoliitossa kielletty "porvarillisena valhetieteenä", mutta silti oli onnistuttu salassa rakentamaan toimiva tietokone. Se oli todiste siitä, että myös sen "alla oleva" teoria oli tosi. Mutta sitä ei vallitsevissa oloissa ollut viisasta sanoa. Kybernetiikka jatkoi maanalaista oloaan vielä useita vuosia - ensimmäisen tekokuun laukaisemiseen saakka.
Tosiasia, jonka amerikkalaisetkin saattoivat pian kalkyloida, oli, että yksikään Sputnik ei olisi kohonnut radalleen ilman "Lebedevin laskentakonetta". Nyt alkoivat ideologiset esteet tietokoneiden tieltä poistua. Lopulta, 1970-luvulla, NKP otti kybernetiikan kainaloonsa. Utopian mukaan koko maan hallintokoneisto automatisoitaisiin.
Kun resursseja oli vähän ja laadusta piti pitää kiinni, tietokoneiden sovellutukset kohdennettiin erityisesti sotilaallisille aloille, joita varten luotiin satoja vain asejärjestelmille sopivia "arkkitehtuureja". Se oli kohtalokas virhe. Toisaalla pyrittiin rakentamaan suuria tietokoneita vaativiin laskentatehtäviin muun muassa ydinfysiikkaa ajatellen. Näin syntyi kuuluisa Elbrus-2 supertietokone 1978, kun amerikkalaiset saivat vastaavanlaisen koneen rakennetuksi vasta 1992. Se jäi neuvostolaisen tietokonekehittelyn "viimeiseksi dinosaurukseksi".
Miksi Neuvostoliitto hävisi kilpajuoksun it-alalla? Johtuiko se tietokoneiden jälkeenjääneisyydestä ja teknologiasta vai yhteiskuntien ja suunnittelun ominaisuuksista?
Vastauksena on ennen kaikkea inhimillisen kommunikaation luonne. Sehän on parhaimmillaan vapaata, assosiatiivista ja luovaa. Neuvostoliitossa rakennettiin vertikaalisia byrokraattisia kommunikaatiolinjoja ja niihin sopivia atk-laitteita. Niiden avulla ei voitu, päinvastoin kuin mikroilla aherrettaessa, luoda markkinoita ja sitä horisontaalisten suhteiden ja verkkojen kollektiivista älyä, jonka internet mahdollistaa.