Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava 2007.
Toiset kengät on jatkoa Hannu Väisäsen väljästi omaelämäkerralliselle esikoisromaanille Vanikan palat. Aistimuksellisuus, valo ja värit juhlivat tässäkin romaanissa.
On siirrytty 1950-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Äiditön poikajoukko, sisar ja isä muuttavat Intiön varuskunnasta Vainiolle, jonne on nousemassa uusi omakotialue.
Sinne Anteron runoja laususkeleva ja viinaan menevä aliupseeri-isä on rakentanut perheelle talon.
Vanikan paloissa koulunkäynnin aloittava poikanen heräsi taiteilijaksi.
Toiset kengät on kehitysromaani, jota määrittää pojan tietoinen pyrkimys taiteilijan työhön isän vastustuksesta huolimatta.
Romaanin alussa Antero siirtyy Tuiran yhteiskouluun. Sen lopussa hän 17-vuotiaana värjää vaaleat hiuksensa mustiksi ja astuu linja-autoon matkatakseen Savonlinnan taidelukioon.
Romaanin kuluessa Antero tulee murrosikään ja saa ensimmäiset oudostuttavat seksikokemukset. Hän ei sulaudu muiden joukkoon. Pienikokoista ja keskiverrosta poikkeavaa poikaa pompotetaan kaveripiirissä. Suojaisia sopukoita rakastava Antero etsii itselleen omaa tilaa.
Iltaisin hän kuljeksii tai pyöräilee pitkin Oulua ja tutkailee sen estetiikkaa. Erityisesti Koskikeskus, voimalaitos ja Hupisaaret viehättävät häntä. Maakuntamuseossa hän käy ihastelemassa lohipadon pienoismallia ja istuu hieman ulkopuolisena Lentävässä lautasessa kokoontuvassa teinien taidepiirissä.
Yksinäisyydessään hän pyöräilee palaneelta ja särkyneeltä näyttävän Oulun keskustan läpi eikä löydä Pohjolan valkoista kaupunkia. "Oli käsittämätöntä että tuhkainen harmaa kutsui itseään valkoiseksi."
Sama runollinen ja elämyksellinen tyyli on Väisäsen molemmissa romaaneissa, mutta edeltäjästään poiketen Toiset kengät on episodiromaani, joka etenee perheen ja ajan tapahtumien mukaan.
Isän epäonnistuva autokouluhanke, veljessarjan haaveet televisiosta ja siskon kotoa muutto ovat perheen arkea, johon kerronta luo huumorillisen näkökulmaan, kun taas itseään Antero tarkastelee etäältä ironisoiden.
Taiteen ihme avautuu kokeilujen ja sattumien kautta. Katsellessaan lasiastian kirkkaudessa veteen vajoavan musteen harsomaisia liikkeitä, hän päättää luopua laahustavista pensseleistä ja luottaa kohtaloon.
"Hämmennys oli paras oppaani."
Typpitehtaan räjähdys on valtava tapahtuma, johon Antero kokee lapsuuden loppuvan. Yhtä ratkaiseva on Hailuodon kirkon tuhopoltto.
Sen aiheuttama järkytys ja suru mielessään Antero jättää Oulun ja lähtee taidelukioon.
Suuri muutos oli alkamassa: "Tshekkoslovakia oli miehitetty. Kekkonen armahtanut Juhannustanssien kirjoittajan. Minä olin seitsemäntoista. Hailuodon kirkko oli palanut."
Kaikki koettu saa Anteron silmissä runollisen värityksen. Typpitehtaan räjähdyksen kauheudessakin hän näkee taivaan kuolemattomat värit ja hangelle levinneen salpietarin vihreän loiston. Hän miettii, miten vaikeata olisi maalata kuvia tuhosta.
Maisema "oli rohkean kaunis, luonnottomien väriensä ja ruhjoutuneiden muotojensa jännittämä. Kaunis samalla tavoin kuin joku anatominen monikerroksinen havaintokuva, jossa ihon ja lihakerrosten alta paljastuu olennon ydin. Maisema oli arvoitus, se ei muistuttanut mitään muuta. Reikiä, täpliä, irronneita kappaleita, kuin hajonnut tai vielä keskeneräinen palapeli".
Antero muistaa Heinosen profeettasisarusten varoitukset. Hurskaita ei ollut löytynyt tarpeeksi, ja niin piti tehtaan räjähtää oululaisten riettauden vuoksi.
Harvoin on Oulu saanut niin aistivoimaisen ja hienosyisen kuvauksen kuin Väisäsen romaanissa, vaikka kaupunkikuva on vain yksi teoksen juonteista.
Toiset kengät on kertomus taiteilijaksi kypsyvästä nuoresta, joka luottaa erilaisuuteensa. Se ja runollinen kerronta tekevät romaanista yleisinhimillisen. Maisema on Oulun, mutta Antero tulkintoineen ja näkemistapoineen voisi olla taiteilijatiensä alussa Pariisissa, Kittilässä, missä tahansa.