Siinä he istuvat kahvipöydän ääressä: tummatukkainen, sanavalmis Aila Schnitzler, 57, ja punahiuksinen, hillitty Maria Ala-Antti, 58. Elinikäiset ystävykset, jotka tapasivat ensimmäisen kerran "onnikkaa" kouluun odotellessaan 47 vuotta sitten.
"Syksyn lehdet olivat jo kirjavat, mutta 11-vuotias Maria erottui niiden joukosta siitä huolimatta. Hänellä oli punainen tukka ja kirkuvanpunainen, käsinkudottu villatakki. Ja kun hän tarjosi minulle palan lakritsia, ystävyytemme alkoi", muistelee vuotta nuorempi Aila.
Ystävyyden alkaessa hän oli sukunimeltään Salo ja Maria Kauranen. Hän käytti tuolloin kaksoisnimeä Maria-Liisa. Yhteistä heillä oli vain uusi, toimintansa aloittava Oulun keskikoulu. Se toimi Hintassa.
Tyttöjen kanssa yhtä aikaa opintielle lähti kolme luokallista suurten ikäluokkien lapsia, yhteismäärältään toista sataa. Myöhemmin koulu muutti nimensä Laanilan yhteiskouluksi ja ystävykset edustivat ensimmäistä koulusta ylioppilaaksi tullutta vuosikertaa.
Molempien vanhemmat olivat sodan jälkeen "tullista tulleita". Aila-ainokainen on äidin puolelta karjalaista sukujuurta. Sillä saattaa selittyä hänen luonteensa vilkkaus ja sosiaalisuus. Maria on kolmipäisen katraan vanhin.
Vuosikymmenien kokemuksesta naiset määrittelevät ystävyyden kuin yhdestä suusta: "Ystävä on sellainen, joka haluaa jakaa ilot ja surut kanssasi. Vaikka ette olisi tavanneet pitkään aikaan, tuntuu kuin edellinen kerta olisi ollut eilen. Ystävään voi aina luottaa. Tunnet hänen elämänvaiheensa ja perheensä kuin oman perheesi vaiheet. Eikä ystäväkään ole täydellinen ihminen."
Koulussa tytöt olivat erottamattomat. Jostain syystä he saivat lisänimen "kirput". Kukaan ei silloin eikä myöhemminkään ole osannut selittää lempinimen taustaa. Villikkoja he tosin molemmat olivat.
Saksaan ja Tornioon
Ylioppilasvuoden 1965 jälkeen Maria aloitti kirjallisuuden opinnot Oulun yliopistossa, vakiintui, meni naimisiin ja sai tyttären. Aila lähti Tampereelle kieli-instituuttiin ja sieltä vuodeksi Saksaan. Saksan vuosia kertyikin 27. Työuran lopetti Lufthansan tarjous varhaiseläkkeestä. Myös aviomies Hans oli töissä samassa lentoyhtiössä ja jäi yhtä aikaa eläkkeelle.
Tänään Aila on yhden pojan, jo aikuisen Samin äiti, ja seitsemättä vuotta varhaiseläkkeellä lentoyhtiö Lufthansasta. Eläkepäiviään hän viettää pienessä idyllisessä Burk Fallsin kylässä Ontarion osavaltiossa saksalaisen miehensä Hansin kanssa. Talouteen kuuluu seitsemän kissaa ja koira.
Kanadan maisemat muistuttavat järvineen suomalaista luontoa. Tämä inspiroi Ailaa myös akvarellimaalauksessa. Hän on töillään osallistunut moniin kiertäviin näyttelyihin.
Opiskeluvuosiensa jälkeen Tornioon muuttanut Maria on Tornion pääkirjaston musiikkiosaston johtaja ja osa-aikaeläkeläinen. Ala-Anttien ainoa tytär Saana on perustanut perheen Tampereelle ja kasvattaa siellä mummin silmäterää, kolmevuotiasta Ainoa. Marian mieluisin harrastus on hopeatöiden tekeminen. Se alkoi Haaparannalla Medborgskolanin ryhmässä ja jatkuu nyt torniolaisen hopeasepän Markku Smedsin työpajassa.
Maria muistuttaa, että toki molemmilla on omat ystävät. "Vanhempana saadut tuttavuudetkin voivat jalostua ystävyydeksi. Silloin sysäyksen antaa jokin yhteinen tai erikseen koettu vastoinkäyminen, johon tarvitsee ja saa tukea perheen ulkopuolelta. Ystäväperheet ovat luku sinänsä, samoin kummius. Valitettavan vaikeaa on kuitenkin ollut ystävystyä etäisyyksien takana asuvien kummilasten kanssa. Sitä todella kaipaan, nyt kun kaikki kuusi kummilastani ovat aikuisia."
Kirjeitä ja sähköpostia
Aila asui Saksassa ollessaan Frankfurtin ulkopuolella, viimeksi Moettariun kylässä, jossa oli asukkaita vain kolme sataa. Hän kävi kolmivuorotyössä lentoyhtiössä. Samin ollessa pieni hänen mumminsa Agda tuli Saksaan lapsenlastaan hoitamaan. Osin senkin ansiosta Sami on säilyttänyt suomen kielen taidon.
Tuohon aikaan ystävykset kirjoittelivat toisilleen ahkerasti. Nykyään yhteydenpitoa helpottaa sähköposti. "Vaihdamme viestejä lähes päivittäin ja tarpeen tullen puramme mieleltämme toisillemme. Nuo viestit ovat tavallaan varaventtiilejä. Uskon, että niiden ansiosta perhekin pääsee helpommalla", Maria nauraa.
Ystävän tuki on ollut erityisen tarpeen vanhempien sairastellessa ja heidän menettämisen aikoihin. Kun Ailan äiti ja täti kuolivat, Maria osallistui myös käytännön asioiden hoitoon. Ailasta puolestaan oli suurta henkistä tukea Marian isän sairauden ja poismenon aikana.
Naiset uskovat ystävyyden ansiosta olevansa suvaitsevaisempia ja avarakatseisempia. Usein viesteissä toistuu Marian rakkaan anopin oppi: Älä näytä harmistumistasi, tervehdi iloisesti ja kulje hymyssä suin.
Viime vuosina ystävykset ovat myös pitäneet yhteyttä entisiinkin luokkatovereihin. Kun Laanilan yhteiskoulu vietti 40-vuotisjuhlaansa, vanhat koulukaverit tapasivat toisensa uudelleen. Sen jälkeen he ovat pitäneet yhteyttä sähköpostitse.
Erityisen aktiivinen vanhojen luokkatovereiden tapaamisessa on Aila. Hän käy Suomessa kaksi kertaa vuodessa ja viipyy viikon verran. Viimeksi näin tapahtui lokakuussa, jolloin ystävättäret järjestivät luokkatovereiden yhteistapaamisen. Siihen osallistui kymmenkunta entistä luokkakaveria.
"Kirjoitamme e-maileja. Olemme suurin piirtein selvillä toistemme lähes päivittäisestä elämästä. Vaikka sanotaan, että samanlaiset lapset leikkivät parhaiten, kokemuksemme osoittaa myös, että vastakohdat täydentävät hyvin toisiaan."