”Maanantai joulukuun kuudeskolmatta, jolloin Eemeli järjesti Kissankulmassa ison tanttarallan”, luen taas tuttua kirjaa.
Muistattehan kun Vaahteramäen vaivaistalon surullinen joulu, se ”jolle enkelitkin itkivät”, muuttui kerta heitolla suureksi iloksi?
Kun Pöhkö-Jukka, Heittiö-Tilta, Pulikka ja muut istuivat herkkuja notkuvan pöydän ääressä silmät aina uuden ruokavadin eteen tullessa kyyneltyen?
Metkuhan se tämäkin varmaan oli, sillä kymmenet lajit oli aiottu seuraavan päivän sukulaisvieraille.
Eemeli ei silti epäröinyt: ”On parempi, että ruoka menee niille, jotka sitä tarvitsevat.”
Tässä joulutarinoistani tärkein.
Eemelin Alma-äiti kirjasi tämänkin metkun sinikantiseen vihkoonsa.
Kirjailijan mukaan ”hän oli kyllä aika pahoillaan, ja vielä nytkin sillä sivulla näkyy tahroja aivan kuin joku olisi itkenyt siihen.”
Omassa paljosta lukemisesta kuluneessa kopiossani tästä tarinasta näkyy olevan selvä todistus muinaisista kaakao-voileipä-välipaloista.
Tällä kokemuspohjalla, jota keski-ikäiselle on kertynyt, sivulle tulisi herkästi niitä kyyneltahrojakin.
Astrid Lindgren opettaa lastenkirjahahmojensa kautta paljon hyvää; arkista kristillisyyttä.
Lähellä on aina niitä, joilla on vähemmän ja jotka tarvitsevat apuamme. Välittämistä.
Näinä joulua edeltävinä viikkoina hyvin moni on reagoinut erilaisten eemeleiden heittämiin haasteisiin: jouluapua on tarjottu runsain mitoin perinteisten avustusjärjestöjen ulkopuolella.
Kanssaihmisten reaktio, niin monen halu auttaa, on aivan hämmentävää.
Silti ei voi olla ajattelematta, mitä sitten, kun kystä ei ole enää kylliksi. Riittääkö meiltä huomiota arjen jälleen koittaessa, kun avun tarvitsijoita on edelleen?
Onneksi on niitäkin, jotka ovat Vaahteramäen Eemelin jäljillä ympäri vuoden. Hope-yhdistys on erinomainen osoitus tästä.
Kahden äidin muutaman vuoden takainen keskustelu siitä, miten hyviä lastenvaatteita ja -tarvikkeita voisi toimittaa edelleen niitä tarvitseville, on synnyttänyt toimintaa 14 paikkakunnalle – Ouluunkin.
Täällä vuoden 2014 aikana apua on saanut yli 200 perhettä, valtakunnallisesti 4 000 perhettä ja noin 10 000 lasta.
Määrä on kaksinkertaistunut viime vuodesta.
Kynnysyhteyden ottamiseen on tarkoituksella matala: mitään tiliä tuloistaan ei kenenkään tarvitse tehdä. Riittää kun kertoo rehellisesti, mikä tilanne on.
Käytännön toimintaa pyörittää suuri vapaaehtoisten joukko. He lahjoittavat aikaansa, joku toinen voi antaa osaamisensa, vaikka ommella tai korjata.
Oiva esimerkki Hopen mieluusti eteenpäin välittämästä esineestä on se polkupyörä, joka täyttää varastoa tai seisoo pihatelineessä täysin joutilaana.
Syy pyörän tarpeeseen ei ole yksin rahassa, jota bussikyyteihin ei monessa perheessä ole. Yhdessä poljettu koulumatka on nuorille tärkeää yhdessäoloa. Jalkapatikkaan jäävä jää porukan ulkopuolelle.
Se, ettei voi olla mukana porukassa kun ei ole pyörää, on isompi asia kuin miltä se äkikseltään vaikuttaa.
Vanhempien taloudellisen tilanteen ei saa antaa rampauttaa lasten arkea, on Hope-yhdistyksen toiminnan ydinajatus.
Hope-Oulun väki jää tänään ansaitulle joululomalle jaettuaan edelleen lahjapaketit yli 300 oululaislapselle.
Oma paras joululahjani lieneekin tässä lähimmäisen huomioimisessa, jota olen nähnyt.
Tosin se ilahduttaisi aivan erityisesti, jos joulupukki tai joku hänen mesenaatikseen passeli taho toisi Oulun Hope-yhdistykselle lahjaksi lisää maksuttomia neliöitä toiminnan laajentamiseksi.
Kolumni