Äänettömällä hädällä on usein lapsen kasvot. Seurakuntien diakoniatyöntekijöiden mielestä suurimmassa hädässä yhteiskunnassa on hän, joka ei enää jaksa tai edes osaa hakea apua.
Teologian tohtori Anne Birgitta Yeung tutki hiljattain diakoniatyöntekijöiden käsityksiä työstään. Kaksi kolmasosaa ilmoitti, että heidän yhteistyönsä kunnan sosiaalitoimen ja toisten ammattilaisten kanssa on lisääntynyt.
Oulun seudun ja Limingan rovastikunnan diakoniatyöntekijöitä pyydettiin vastaamaan kysymykseen, kenen hätä on suurin ja ketä ei kukaan muu auta. Kyselyyn vastasi parikymmentä diakoniatyöntekijää. Suuri hätä tuntuu liittyvän perheisiin.
"Suurimmassa hädässä ovat lapset ja nuoret niissä perheissä, joissa on päihde-, mielenterveys- tai parisuhdeongelmia. Vain pieni osa näistä lapsista saa henkilökohtaista tukea kodin ulkopuolelta", eräs Kalevan tekemään kyselyyn vastannut kertoi.
"Minun mielestäni hätä on suurin tänä päivänä pitkäaikaistyöttömillä ja moniongelmaisilla perheillä, joissa on työttömyyttä, taloudellisia ongelmia ja sairautta. Lapset eivät voi harrastaa juuri mitään ja lukiolaisten kirjat maksavat mahdottomasti", yksi vastanneista sanoi.
Diakoniatyöntekijät pitävät yllättävän hankalana "kenen hätä on suurin" -kysymystä, vaikka se kattaa juuri sen ihmisryhmän, jota he ovat luvanneet auttaa. Toinen pääryhmä diakoniatyöntekijöille ovat he, "joita kukaan muu ei auta", ja myös heidän nimeämisensä tuntui ongelmalliselta.
Yksinäisyys vaivaa
usein vanhuksia
Myös yksinäisyys sijoitettiin monessa vastauksessa hädästä suurimmaksi. Yksinäisyydestä kärsivät erityisesti vanhukset ja yksin elävät mielenterveysongelmaiset.
"Kun omaisia ei ole tai he eivät enää jaksa kulkea rinnalla, kuka silloin on puolestapuhujana ja rinnalla kulkijana?" vastauksissa kyseltiin.
Kyselyn perusteella näytti kuitenkin siltä, että vanhusten ongelmat ovat yhteiskunnalla paremmin hoidossa kuin lapsiperheiden.
Tosin pienituloisten vanhuksien elämässä pienempikin vastoinkäyminen voi kasvaa suuriin mittoihin.
"Pienituloisella eläkeläisellä kodinkoneen rikkoutuminen saattaa suistaa talouden syöksykierteeseen."
Mielenterveysongelmat ovat yhä tabu
Vaikka yksinhuoltajien erityisasema on monien sosiaalitukien osalta jäänyt jo vuosia sitten historiaan, heidän ongelmansa nousivat esille siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi.
"Yhden huoltajan lapsiperheen arki on rankkaa! Olla 'isänä ja äitinä' kun ei ole ketään, jonka kanssa vanhemmuuden arkea jakaa. Se on vaikeaa."
Eräs Oulun seudulla työtä tekevä diakoniatyöntekijä suri sitä, että mielenterveysongelmat ovat edelleen jonkinlainen tabu yhteiskunnassamme. "Vanhemmat salailevat asiaa lapsiltaan, jotka kuitenkin tietävät vähintäänkin osan totuutta vanhempiensa sairaudesta."
Monen ongelman taustalla oli alkoholi.
"Erityisen vaikea tilanne on, jos perheen äiti on alkoholisoitunut eikä omaisistakaan löydy tuki-ihmistä."
1990-luvulla diakoniatoimistoihin tuli ovista ja ikkunoista ylivelkaantuneita. Nyt tilanne on hieman rauhoittunut, eikä seurakunnissa ole juurikaan esimerkiksi ruokapankkitoimintaa.
"Kenen hätä on suurin -kysymys ahdisti silloin, kun olin nuori diakonissa, enkä tiennyt, olenko koskaan oikeassa paikassa. Nykyisin en ahdistu, koska olen nähnyt, että uudet haasteet tulevat eteen ennalta varoittamatta ja pyytämättä", Limingan diakoniatyöntekijä Marja-Liisa Hautamäki sanoo.
Lue myös:Apua saa jos jaksaa pyytää