Avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrän nousu kertoo perhearvojen ehkä jo liiastakin muutoksesta.
Viime vuosina hääjuhlista on usein tullut suureellinen, pitkään ja näyttävästi valmisteltu tapahtuma. Tämä ilmiö ei kuitenkaan välttämättä kerro siitä, että avioliitto instituutiona voisi entistä paremmin, olkoonkin että avioerojen määrä on nyt pitkästä aikaa kääntynyt hienoiseen laskuun.
Suomessa viime vuonna syntyneistä lapsista jo 40 prosenttia syntyi avioliiton ulkopuolella, siis joko avoliitossa oleville pariskunnille tai yksinhuoltajaäideille. Luku on viime vuosikymmenet ollut jatkuvassa nousussa. Suomalainen yhteiskunta on siinä mielessä vapautunut suuresti, ettei lapsen syntymästä avioliiton ulkopuolella tarvitse kantaa enää häpeän leimaa. Vaikka asenteissa saattaa yhä olla alueellisia tai omaan lähiympäristöön liittyviä eroja, nimenomaan lapsen kannalta se on suuri helpotus. Päiväkodissa, koulussa ja kaveripiirissä ei tarvitse tulla leimatuksi syistä, joita ei itse ymmärrä ja joihin ei ainakaan voi itse vaikuttaa.
On myös totuttu siihen, että perhekokoonpanot voivat olla hyvin vaihtelevia ja uusiin elämäntilanteisiin sopeutuvia. Perinteisen ydinperheajattelun vahvuus on selvästi laimentunut.
Kyseessä on nimenomaan pohjoismainen piirre, sillä kehitys on samansuuntainen kaikissa Pohjoismaissa. Etelämpänä Euroopassa sitä sen sijaan ei yhtä vahvana ole havaittavissa. Yksi ilmeinen selitys on, että katolisissa maissa perheinstituution vahvuus on hyvin luja. Yhteiskunnan asenneilmapiiri on Pohjolassa vapautuneempi kuin Euroopassa yleensä ja kirkon tai uskonnon ote höllempi, kun katsotaan maita kokonaisuuksina.
Avoliitto saattaa kestää harmonisena ja vahvana pitkään. Avioliitto saattaa särkyä tai olla väkisin koossa pidetty kulissi, jossa kaikilla on paha olla. Ulkoiset puitteet eivät sanele suhteen laatua. Silti on vaikea suhtautua avioliiton ulkopuolisten lasten syntymien määrän kasvuun vain pelkkänä esimerkkinä yhteiskunnan vääjäämättömästä muutossuunnasta. Ilmiötä - ainakin osaa siitä - voi tulkita myös haluttomuutena sitoutua ja ottaa vastuuta.
Moni pari avioituu ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Perinteisen perheajattelun murros on selvästikin jatkuvaa. Se on kuitenkin malli, jonka varaan suomalaisen yhteiskunnan perusajattelu pohjaa, lainsäädäntöä ja arjen käytäntöjä myöten. Mitä seuraa, jos todellisuus yhä enemmän irtaantuu tästä mallista?
Suomeen hiljattain tullut mahdollisuus rekisteröidä samaa sukupuolta olevien parisuhde kertoo sekä yhteiskunnan asenteiden muutoksesta että myös siitä, että tässäkin kysymyksessä nimenomaan ajattelu vakiintuneesta parisuhteesta on vahvoilla. Avioliiton ulkopuolella syntyvien lasten määrän nousu taas todistaa pikemmin toiseen suuntaan, siihen että jopa lapsen syntyessä haluttaisiin elää jonkinlaista välivaihetta, välttää lopullista sitoutumista. Sellainen ajattelu on kuitenkin elämälle vierasta eikä se ole lapsen edun mukaista.
Tämäntapaisia kysymyksiä tarkastellessa on vaikea liikkua muuten kuin yleisellä tasolla, sillä jokainen yksittäinen tilanne on erilainen. Lasten hyvinvoinnin perustana on vanhempien tai vanhemman huolenpito, eikä se ole sidottu ulkoisiin muotoihin. Kuitenkin kehityssuunta paljastuu nimenomaan tilastollisesta tarkastelusta. Kyseessä on merkki siitä, että avioliitto yleisesti ottaen voi Suomessa huonosti, ja sitä tuskin voi pitää toivottavana suuntana.