"Mitä, onko teidänkin iskä kuollut!" hämmästyi pikku poika silmät ymmyrkäisinä, kun hän tapasi Suomen Mielenterveysseuran sururyhmässä samanikäisen pojan, joka oli menettänyt toisen vanhempansa.
"Pieni lapsi ei voi edes kuvitella, että muissakin perheissä voidaan kuolla. Se on hänelle todella iso yllätys", kertoo pikkulasten sururyhmien vetämiseen erikoistunut toimintaterapeutti Taru Lainpelto.
Lapsella on tarve puhua surusta, mutta hän ei aidosti tiedä, miten siitä puhutaan. "Aikuisesta voi näyttää, että eihän tuo lapsi sure ollenkaan, siinä vaan leikkii niin kuin ennenkin. Mutta ei se niin ole. Lapsi voi kantaa mielessään raskaita ja ahdistavia asioita, joille hänellä ei vielä ole sanoja. Lapsilla on kyky surra ja tarve ilmaista sitä, mutta se ei onnistu ilman aikuisen tukea."
Lapsen voi olla helpompi jakaa ahdistava kysymyksensä tutun pehmolelun kuin terapeutin tai muun aikuisen kanssa. Taru Lainpelto käyttää lasten sururyhmässä "aputerapeuttina" pehmeää pientä pupua, jonka luppakorviin lapset saivat kuiskata asiansa.
Mitä jos välillä meinaa unohtaa, millainen se kuollut isä oli, kuiskasi muuan viisivuotias.
Miksi iskä ajoi autolla mereen, kysyi kahdeksanvuotias.
Kun iskä nyt on kuollut, voiko äitikin kuolla, 4,5-vuotias lapsi purki pelkoaan.
Taru Lainpellon mukaan lapselle on äärimmäisen tärkeää, että hän voi esittää kysymyksiä ja että niihin vastataan, vaikka kysymykset kuulostaisivat oudoilta ja jopa tilanteeseen sopimattomilta.
"Kun vanhempansa menettäneiden lasten sururyhmässä puhutaan kuolemasta, ja lapsi sanoo, että joo joo, mutta mitenkä ne dinosaurukset kuolivat, tai miten se katujyrä toimii, kysymys on lapselle äärettömän tärkeä ja siihen pitää vastata."
Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Pirkko Lahti kertoo, kuinka eri kanavalla aikuinen voi olla surevan lapsen kanssa. Pirkko Lahdella oli hoidossaan kuusivuotias poika, jonka yksinhuoltajaäiti oli joutunut äkilliseen leikkaukseen. Lahti järjesti pojalle kaikenlaista mukavaa puuhaa, vei autonäyttelyynkin.
Nukkumaan mentäessä poika oli hyvin hiljainen ja vakava. Pirkko Lahti peitteli lapsen ja sanoi: "Sinä varmaan ajattelet, että miten se äiti siellä leikkauksessa pärjäilee. Mutta kyllä me tässä pärjätään." Poika katsoi Pirkko Lahtea vakavana ja sanoi: "Ei kun minä aattelen, että millastahan olisi ajaa sellasta isoa autoa."
Onko taivas olemassa,
mitä järkeä itsemurhassa?
Suomessa on julkaistu oppaita ja koulutettu työntekijöitä auttamaan lapsia ja nuoria heidän surussaan. Materiaalia ja asiantuntemusta on paljon, mutta ongelma on, kuka auttaa surevaa lasta löytämään tukea, kun kuolema on vienyt häneltä tärkeän ihmisen.
Viimeksi Suomen Mielenterveysseura julkaisi viikko sitten asiantuntevan oppaan lasten ja nuorten sururyhmien ohjaajille.
Vaikeinta on käsitellä surua silloin, kun isä tai äiti on tehnyt itsemurhan. "Suomessa tehdään noin 1 000 itsemurhaa vuodessa. Suuri osa on keski-ikäisiä miehiä, todennäköisesti joidenkin lasten isiä. Toinen suuri ryhmä ovat nuoret miehet, jotka todennäköisesti ovat joidenkin veljiä", kertoo projektipäällikkö Anne Laimio Jyväskylän seudun mielenterveystoimistosta.
Hän siteeraa hiljattain edesmennyttä pastori Martti Lindqvistiä, joka on verrannut kuoleman surua ydinsuruun.
"Se käynnistää olemassaolon kysymyksiä, jotka eivät ole vain aikuisia varten. Lapsetkin pohtivat elämän syvimpiä asioita: mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mitä järkeä on itsemurhassa, onko taivas olemassa, näenkö hänet vielä", Anne Laimio kertoo kokemuksistaan lasten ja nuorten sururyhmien vetäjänä.
"Pienillä lapsilla selviytymiskeinojen valikoima on paljon suppeampi kuin aikuisilla, ja siksi ryhmiä ei voi vetää yhden ja saman kaavan mukaan."
Vihaa, kiukkua,
vaikenemista
Surulle on eri kulttuureissa monia erilaisia ilmaisumuotoja. "Suomalaisuudelle on tyypillistä, että ei puhuta mitään. Ulos tulemisen malli ei ole meille ollenkaan tuttu. Ennemminkin vetäydytään neljän seinän sisään, minkä taustalla voivat olla suomalaisten sotakriisit", itsekin sotaorpona kasvanut Pirkko Lahti kertoo.
"Mallit siirtyvät aikuisilta lapsille. Asiakkaiden kuulee usein sanovan, että lasten takia pitää kestää ja peittää surunsa."
Surua puretaan myös vihan, aggressioiden ja pettyneisyyden kautta. Lapsi voi itkeä, kiukutella ja paiskoa ovia tai vetäytyä toisten yhteydestä. Aikuinen voi paeta surua tekemiseen. "Joku juoksee henkensä edestä, joku pakenee surua ryyppäämiseen, joku nukkuu kaiket ajat, joku järjestää itselleen niin paljon ohjelmaa, ettei sureminen sovi aikatauluun."
Pirkko Lahti korostaa, että selviytymiskeinoja, vaikka järjettömiäkin, ei saa ottaa pois, ennen kuin on tarjota jotain uutta tilalle.
Meidän kulttuuristamme puuttuvat rituaalit surun käymiseen läpi. Monien mielenterveyden asiantuntijoiden mielestä rituaaleja korvaamaan ovat tulleet mediasurut. "Kun emme kykene itkemään murheita omassa elämässämme, media tarjoaa meille maailman suruja, joita suremme ja päivittelemme. Mutta kuinka aito sellainen suru on", Pirkko Lahti pohtii.
Ilo on helpompi jakaa kuin suru, ja surullisinta on, jos ihminen jää surunsa vangiksi.
"Lapsensa menettänyt äiti voi haluta lapsen kanssa hautaan. Joku voi lukita leikkihuoneen useiksi vuosikymmeniksi siihen tilaan, jossa se oli lapsen kuollessa."
Suru ei ole sairaus,
vaan normaali reaktio
Kun paha tuntuu äkkiä vallanneen koko maailman terrori-iskujen, veritekojen ja surmatöiden ja silkasta onnettomuudesta aiheutuneiden kuolemien loputtomana vyörynä, opettajat ja päiväkotien työntekijät ovat kokeneet voimakasta ahdistusta siitä, miten ja kuinka paljon asioista pitää ja uskaltaa puhua lasten kanssa.
Mielenterveysseuraan on tullut runsaasti yhteydenottoja ahdistuneilta opettajilta, joiden luokassa jonkun perheenjäsen on kuollut. "Opettajat ovat kyselleet, miten he voivat puhua asiasta, kun he eivät ole terapeutteja. Mutta ei suru ole sairaus. Suru on normaali reagointi menetykseen", Anne Laimio sanoo.
"Ilman muuta siitä pitää puhua luokassa tai päiväkodin ryhmässä, koska muutoin lapsi lukittuu suruun. Ei puhumiseen tarvita viranomaislupaa", Pirkko Lahti vahvistaa.
Murrosikäisten poikien sururyhmää vetänyt musiikkiterapeutti ja psykologi Elisa Juntunen kertoo, että sanat ovat vajavaisia ja loppuvat usein kesken aikuisillakin saati sitten lapsilla ja nuorilla.
"Tiedän miltä sinusta tuntuu" on melkeinpä pahinta mitä voi sanoa nuorelle, jonka isä tai äiti on tehnyt itsemurhan.
"Mutta vertaisryhmässä voi oikeasti tietää, miltä toisesta saman kokeneesta nuoresta tuntuu. Ryhmässä ei ole puhumisen eikä tekemisen pakkoa vaan vapaus olla oma itsensä. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä, miten nuoren pitää surra ja puhua ja toimia", Elisa Jutunen kuvailee.
"Osa nuorista ei paljon puhu, mutta sekin on sanatonta jakamista ja läsnäoloa. Meillä on siellä aika paljon myös huumoria, mutta sen kanssa pitää olla hyvin herkkävireinen. Huumori sopii, kun kaikki ryhmässä sitoutuvat siihen."