Lapsi ei kaipaa harrastuksilla ja muilla aikataulutetuilla tekemisillä täyteen ahdettuja päiviä, vaan aikaa rauhalliseen oleiluun. Nykyinen suorituskeskeinen elämänmeno voi olla lapselle ahdistava kokemus. Tätä mieltä ovat aiheesta kirjoja kirjoittaneet asiantuntijat, esimerkiksi Juha Hakala ja Jukka Laajarinne.
Monessa perheessä arkipäivät ovat täyteen ohjelmoituja. Päivällä vanhemmat ovat töissä ja lapset koulussa tai päivähoidossa. Iltoja täyttävät harrastukset, joita saattaa yhdellä perheenjäsenellä olla monena iltana viikossa. Kun harrastajia on monta, perheen yhteinen aika, jolloin kukaan ei ole menossa minnekään, jää vähiin.
Internetin keskustelupalstoilla jo pienten lasten ja pikkukoululaisten vanhemmat valittavat, kuinka lasten harrastukset ja niihin kuljettaminen vievät kaiken ajan ja väsyttävät koko perhettä.
Vanhempien ja kasvattajien kannattaisi todella herkällä korvalla kuunnella lasten toiveita, sillä sieltä saattaa tulla aikuisen mielestä yllättäviä vastauksia. Lapsi ei kaipaakaan hulinaa ja mäiskettä eikä touhulandioita, vaan rauhallista koti-iltaa ja oleilua perheen kanssa, sanoo kasvatustieteen professori Juha Hakala.
Nyky-yhteiskunnassa perheiden yhteinen aika on todella vähissä, sillä on hyvin tavallista, että vanhemmilla ja lapsilla on arkipäivänä vain 1-3 tuntia aikaa olla yhdessä.
"Vanhemmista suurin osa on tyytymättömiä tähän. Sitä omaa pahaa oloa yritetään poistaa tehokkailla toimintatuokioilla, vaikka lapset kaipaisivat enemmän vain arkista yhdessä olemista ilman suoritteita", Hakala toteaa.
Hän muistuttaa, että esimerkiksi makkaranpaisto kynsitulilla takapihalla jää varmasti lapsen mieleen unohtumattomana elämyksenä paljon paremmin kuin joku vanhemman mielestä hienolta tuntuva suorittaminen.
"Tässä on sellainen mittakaavaongelma, että aikuisten kannalta pienet ja merkityksettömät asiat ovat usein lasten mielestä suuria ja merkittäviä", Hakala sanoo.
Hän toivoo, että perheissä osattaisiin rauhoittaa myös harrastusten täyttämiä arki-iltoja yhdessä olemiseen.
"Rauhallista vapaa-aikaa pitäisi saada lisää ja suorituskeskeistä elämäntapaa pitäisi kitkeä. Koulussa ja työssä on tarpeeksi kiireitä ja suuria tavoitteita. Elämään pitäisi saada rentoutta lisää", Hakala toteaa.
Hän pitää lasten harrastuksia oikeassa mittakaavassa hyvänä asiana, mutta muistuttaa, että halun harrastamiseen pitäisi tulla lapselta itseltään.
"Jos lapsi painostetaan suorittamaan vanhemman kunnianhimoisia tai vanhemman omassa lapsuudessa ja nuoruudessa saavuttamatta jääneitä tavoitteita, ollaan hakoteillä", hän sanoo.
Hakala kertoo kirjassaan Isän kasvatusoppi esimerkkitapauksen pienestä iloisesta tytöstä, jolle kertyi jo ennen kouluikää ja ensimmäisten kouluvuosien aikana paljon harrastuksia. Sitoutumista, kotitehtäviä ja omatoimista harjoittelua vaativat harrastukset uuvuttivat pienen ihmisen niin, että hän alkoi käyttäytyä epänormaalisti. Kun harrastusvalikoimaa karsittiin niin, että jäljelle jäi vain yksi, kaikkein tärkein harrastus, ilo palasi tytön elämään.
Pahimmillaan koulun ja useiden vaativien harrastusten yhdistelmä voi johtaa uupumiseen. Jos lapsella on harrastuksia, joihin kuuluu useita viikoittaisia harjoituskertoja, vanhempien pitäisi seurata erityisen tarkasti lapsen jaksamista.
"Vanhempien pitäisi muistaa olla aikuisia tilanteessa ja seurata lapsen tahtoa. Mieli voi välillä muuttua", Hakala toteaa.
Jos harrastus muuttuu mukavasta tekemisestä raskaaksi velvollisuudeksi, josta lapsi haluaisi luopua, väsyneen lapsen tahtoa on Hakalan mielestä syytä kuunnella.
Jukka Laajarinne kritisoi kirjassaan Leikkiminen kielletty! - Kontrolliyhteiskunnan lapset tapaa, jolla lapset yritetään saada käyttäytymään aikuisten haluamalla tavalla. Mahdollisuus luovuuteen, leikkimiseen ja vapaaseen olemiseen karsitaan Laajarinteen mukaan viimeistään koulussa, kun siellä vaaditaan lapsilta tuntien istumista paikoillaan.
Myös Laajarinne kyseenalaistaa Hakalan tavoin sen, että lapsille kasataan tai kasautuu harrastuksia niin paljon, ettei aikaa jää ihan vain olemiseen.
Laajarinteen mukaan lapset ja nuoret kokevat vapaa-ajaksi nimenomaan sen ajan, jolloin ei ole mitään ohjelmoitua tekemistä. Koulu, läksyt ja harrastukset vähentävät tämän vapaa-ajaksi koetun ajan määrää. Vaikka aikuiset mieltävät lasten harrastukset vapaa-ajaksi, lapset itse voivat pitää niitä velvollisuuksina.
Sekä Hakala että Laajarinne ovat huolissaan siitä, että suomalaislasten lapsuus loppuu liian aikaisin. Jukka Laajarinne kirjoittaa, että Suomessa lapset lopettavat leikkimisen aikaisemmin kuin monien muiden maiden lapset. Kun lapsille järjestetään tekemistä ja ohjelmaa, pitäisi kuulla parhaita asiantuntijoita eli lapsia itseään sopivasta ohjauksen, kontrollin ja stressin määrästä.
Hakala muistuttaa, että lapset voivat harjoittaa liikkumista ja erilaisia kädentaitoja omatoimisesti ilman ohjattuja harrastusryhmiä. Erilaiset pihapelit ja -leikit ovat alakouluikäisille ja nuoremmille mitä parasta liikunnan harrastamista ja erilainen nikkarointi ja näpertely sujuvat useimmilta lapsilta luonnostaan, kunhan he vain saavat tai löytävät siihen tarvittavat materiaalit.
"Monille nykylapsille aikaisempien sukupolvien pihaleikit, esimerkiksi kymmenen tikkua laudalla voivat olla jo täysin tuntemattomia. Nykyään leikkimistäkin kontrolloidaan ja ohjaillaan liikaa ja järjestetään ohjattuja leikkituokioita", Hakala kritisoi.
Hän myös muistuttaa, että tietokoneella istuminen ja pelaaminen eivät ole lapselle todellista vapaa-aikaa, sillä siinä aivot eivät pääse rauhoittumaan.
Parhaimmillaan vapaa leikkiminen kehittää lasten luovuutta ja mielikuvitusta. Kavereiden kanssa leikkiessä tulee vastaan ennakoimattomia sosiaalisia tilanteita, joita lapset ratkovat luovasti omilla keinoillaan.
"Vanhemmat voivat vahtia tällaisia tilanteita, ettei niissä käytetä väkivaltaa, mutta liikaa ohjailua pitäisi välttää", Hakala sanoo.
Hän muistuttaa, että lapsi on kuin kello, jota ei saa koko ajan vetää, vaan jonka täytyy välillä antaa käydä rauhassa.