Viime syksynä Anton-pojan huoltajuuskiista nousi Suomen ja Venäjän välillä jo poliittisen tason kysymykseksi. Nyt sama tapahtui Turussa asuvan suomalais-venäläisen pariskunnan pojan kohdalla, kun kaupungin sosiaaliviranomaiset sijoittivat lapsen perhekotiin.
Suomessa tapaus on yksi lukuisista vastaavista, joissa viranomaiset ovat tietojensa perusteella harkinneet, mikä on lapselle parasta. Rajan takaa tapahtuma on saatu näyttämään joltain muulta: lapsen ryöstöltä äidiltä ja venäläisvastaisuudelta.
Aihe on äärimmäisen tunnepitoinen ja siksi myyvä. Hyvä aihe olisi voinut vesittyä, jos viranomaiset olisivat voineet kertoa julki sijoituspäätöksen perustelut. Suomessa asia kuitenkin kuuluu vaitiolovelvollisuuden piiriin. Kyse on suomalaisesta tavasta suojella lasta ja kansalaisten yksityisyyttä.
Sen perusteella, mitä tapauksesta on tihkunut julkisuuteen, kulttuurit ovat törmänneet toisessakin kohtaa. Perhekotiin sijoitettua poikaa oli ilmeisesti kuritettu fyysisesti, mitä ei Venäjällä katsota yhtä pahaksi asiaksi kuin täällä.
Venäjän lapsiasiamiehen vierailu Suomeen oli naapurin puolelta rankasti yliampuva reaktio. Se kertoo paitsi venäläisten lapsirakkaudesta myös kansallisesta herkkähipiäisyydestä. Venäläisten joutumisen vaikeuksiin ulkomailla tulkitaan johtuvan ennemmin kansallisuudesta kuin esimerkiksi paikallisten tapojen tai säädösten noudattamatta jättämisestä.
Suomessa toimitaan Suomen lainsäädännön ja Suomen solmimien kansainvälisten sopimusten mukaan. Tätä periaatetta pitää edelleen kirkastaa tunteikkaille naapureillemme.