Viulukotelo alkoi kulkea Antti Tikkasen matkassa samaan aikaan kuin koulureppu.
Oulaisista kotoisin oleva viulisti, kamarimuusikko ja taiteellinen johtaja kertoo olleensa musiikin harrastajana helppo lapsi. Soittaminen vei mennessään. Patistaa ei vanhempien poikaa tarvinnut.
– Aika pian selvisi, että tämä on minulle tärkeä juttu. Vanhemmat olivat hyvinkin auliisti mukana kaikessa, mitä keksin, Tikkanen toteaa.
Soittotouhuja oli kotipaikkakunnan lisäksi alueella siellä täällä. Kuskia tarvittiin. Ratin taakse hyppäsi isä Kari Tikkanen, sillä äiti Maija-Liisa Tikkanen ei ajanut autoa. Soittajien vanhemmat järjestivät keskenään myös kuskausrinkejä.
Kuskin tarvetta riitti niin kauan, kuin Antti Tikkanen Oulaisissa asui. Hän ei muista, että perheessä olisi koskaan puhuttu millään tavalla vanhempien avusta jälkikasvun harrastusten parissa saati pohdittu, onko jokin seikka liikaa.
– Se ei ollut koskaan mikään kynnys, vaan se kuului asiaan. Tämä kertoo, miten itsestään selvää vanhemmille on ollut tukea harrastusta, Tikkanen toteaa.
Myös luottoa riitti. Tikkasen mielestä jopa käsittämättömän paljon.
Hän lähti ensimmäiselle mestarikurssilleen Italiaan 16-vuotiaana. Yksin. Kävi matkatoimistossa ja suunnitteli siellä matkansa.
– Olihan silloinkin puhelimet olemassa, mutta aikamoinen luottamus vanhemmilla on ollut siihen, että kaikki onnistuu. En ehkä päästäisi omia lapsia samanlaiseen tilanteeseen, Tikkanen pohtii.
Entä, jos kotona ei olisi tuettu? Jos kukaan ei olisi kuskannut?
– Vaikea sanoa, mitä olisi tapahtunut. Olisinko keksinyt jonkin toisen keinon tai kapinoinut itseni läpi, Tikkanen sanoo.
Hän on itse kahden tytön isä. Kuusivuotias Vilma on soittanut viulua virallisesti nelivuotiaasta saakka. Kolmevuotias Emmakin on jo aloittanut viuluharjoitukset. Isä kuljettaa, tukee ja kannustaa.
– Nyt sen huomaa, kuinka paljon siihen antaa omaa aikaa. Se on haastavaa, Tikkanen toteaa.
Hänen mielestään lapsilla ei tarvitse olla monta eri harrastusta. Parempi on keskittyä sellaiseen, mikä näyttää kiinnostavan.
Omasta kokemuksesta tiedossa on myös se, mitä on edessä, jos harrastaminen muuttuu vakavammaksi. Tikkanen kokee, ettei hänellä ole vanhempana oikeutta olla esteenä.
– Vanhemman ei pidä tyrkyttää omia haaveita lapselle, mutta vanhemmalla on velvollisuus työntää eteenpäin ja tukea, jos kipinää on, Tikkanen toteaa.
Toisinaan vanhemmat ovat isojen haasteiden edessä, kun lapsi haluaa lopettaa harrastuksen kokonaan. Tikkanen kertoo arvostavansa vanhempia, jotka ovat saaneet vaikeitakin tilanteita ratkottua nähdessään, että lapsi on tekemässä virheen.
– Äiti tai isä on voinut sanoa lapselle, että soita vielä tämä vuosi. Siinä pelataan aikaa samalla, kun lapsen ja nuoren aivot kehittyvät. Siellä pään sisällä tapahtuu todella paljon, Tikkanen sanoo.
Hän on aina saanut tehdä omat valintansa ja myös virheensä. Lopettaminen ei käynyt viulistilla koskaan mielessä. Omien lastensa tulevaisuutta hän ei voi nähdä eikä päättää. Tytöt kiipeävät isänsä kainaloon Oulaisten Musiikkiviikkojen backstagella, seurakuntakodin pikkuruisessa huoneessa.
– En tiedä, minkälainen polku heillä on. En voi suoraan antaa heille omia vastauksiani, mutta voin vanhempana pohtia asioita yhdessä, Tikkanen huomauttaa.