Tänä vuonna Suomessa syntyy vähiten lapsia sitten 150 vuoden takaisten nälkävuosien. Vuonna 2010 lapsia syntyi noin 61 000, viime vuonna runsaat 50 000. Näistä noin 6 600 lasta syntyi ensimmäisen polven maahanmuuttajaäideille, joten kantasuomalaisten lapset ovat todella vähissä.
Suomalainen nainen tulee ensimmäisen kerran äidiksi keskimäärin 29-vuotiaana, saman ikäisenä kuin Euroopassa keskimäärin. Tätä nuoremmassa ikäryhmässä – 25-29-vuotiaissa, jotka fysiologisesti olisivat edullisimmassa iässä lasten saamisen kannalta – lapsettomia on reilusti yli puolet, korkean koulutuksen saaneista naisista neljä viidestä.
Lääkkeeksi lapsipulaan on esitetty muun muassa synnytystalkoita. Ajatus on sinänsä hyvä: perinteisesti talkoot on yhteistyötä jonkin hankkeen aikaansaamiseksi. Palkatta, tai korkeintaan ruokapalkalla. On puhuttu myös synnytyspalkkioista, joita muutamat kunnat ovat maksaneetkin. Ideat eivät ole kuitenkaan sytyttäneet suomalaisissa suurta paloa lasten saamiseen.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneiden lasten lukumäärä lisääntyi vuosittain noin viidelläsadalla lapsella. Sitten tuli käänne. Miksi? Mitä tapahtui vuonna 2010 ja sen jälkeisinä vuosina?
90-luvun puolivälistä lähtien alkoi varsin pitkä nousukausi. Toki välillä kasvu hidastuikin, mutta esimerkiksi työllisyys parani hiljalleen 60-prosentin tasosta kymmenellä prosenttiyksiköllä. Lähelle viime vuosikymmenen vaihdetta, jolloin tuli uusi, Amerikasta lähtenyt romahdus.
Vuosina 2009-10 lama-ajan lapset, lapsuuttaan 90-luvun alussa viettäneet, olivat parhaassa perheenperustamisiässä. Laman kylmäävät muistot, omien vanhempien mahdollisesti epätoivoisetkin selviytymistaistelut tulivat pintaan. Oliko olemassa tulevaisuutta, kun taas tuli romahdus? Perheen perustamisen sijasta oli parempi keskittyä selviytymään itse, miksi tähän vielä lapsia?
Ja kun töitä – tai koulutusta ja sitten sitä vastaavaa työtä - ei ollut muualla kuin keskuksissa, piti lähteä. Tästä kertovat maaseudun ja maaseutukaupunkien tyhjentymis- ja pääkaupunkiseudun kasvuluvut. Töitä ehkä löytyi, ehkä vasta nyt parina viime vuonna, mutta sitten asumisen hinta tuli perheen esteeksi. Tästä kertovat muun muassa jyrkästi nousevat Helsingin seudun asumistukitilastot. Niissä dominoivat yksin asuvat ihmiset.
Tällaisia ihmisten psykologisia pohjavirtoja ei pystyttäne koskaan tieteellisesti todistamaan, mutta voisiko muutakaan selitystä olla? Joku voi puhua ”mukavuudenhalusta” tai ”lasten kasvatuksen vaivalloisuudesta”, mutta mistä nämä olisivat yhtäkkiä putkahtaneet?
Tärkeämpää kai kuitenkin olisi etsiä sellaista yhteiskunnan muovaamista, että vastuulliset nuoret naiset ja miehet uskaltaisivat luottaa tulevaisuuteen. Myös lastensa tulevaisuuteen.
Nyky-Suomessa sellaista muovausta ei kyllä näy. Toki on tärkeää, että työllisyys on parantunut, mutta ei vielä riittävästi. Eikä ole mitään takeita siitä seuraavat hallitukset jatkaisivat työllisyyden korjaamista ja siten perheiden pärjäämisedellytysten parantamista. On toki tärkeää, että valtion velanotto on pysäytetty, mutta maksettavaa velkaa on paljon. Kuka uskaltaa perustaa perheen siihen luottaen, että perheahdinko ei pahene velkaa maksettaessa?
Tämä nykyhallitus on korjannut muun muassa yksinhuoltajien lapsilisiä ja korottanut pienintä äitiysrahaa. Ne auttavat joitakin, mutta toisaalta lapsilisien jäädytys ja niiden tosiasiallinen arvonmenetys puree jokaiseen pieni- ja keskituloisen useamman lapsen perheeseen. Perhevapaauudistusta vaaditaan tohinalla työelämän tarpeiden mukaisesti, kun etusijalla pitäisi olla lasten etu ja perheiden valinnanvapaus. Vaikka se maksaisikin, mutta eikö tämä nyt olisi se investointi, jota pienet syntyvyysmäärät kipeästi kaipaavat?
Verotus ei meillä huomioi ollenkaan lapsia, vaan kannustaa vanhempia työuralle ja rankaisee jos joku haluaa hoitaa lapsensa kotona. Miksi ei ole edes yhteisverotusvaihtoehtoa, kuten useissa Euroopan maissa? Varhaiskasvatus kiristetään tiukalle, suuriin ryhmiin ja suuriin yksiköihin, kuten myös koulut. Huonosti pärjääviä ongelmaisia lapsiperheitä ei tueta riittävästi etukäteen vaan odotetaan kunnes tilanteet kehittyvät paisuttamaan jo entuudestaan huimia huostaanotto- ja sijoitustilastoja.
Jos 100 000 lasta elää Suomessa köyhyysrajan alapuolella, tarvitaan muutakin kuin työllisyyden korjaamista. Tarvitaan vahvoja ja konkreettisia tekoja lasten ja lapsiperheiden hyväksi. Perhepoliittisen ohjelman tulee olla selkeä, yli vaalikausien ulottuva suunnitelma, ja se on naulattava niin lukkoon, että sitä eivät päivän politiikka ja säästötarpeet pysty rikkomaan.
Perheen perustamisiässä olevien nuorten pitää pystyä luottamaan siihen että heillä ja lapsilla on tulevaisuus.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.