Hiekkalaatikoilla viilettää monenlaisia vesseleitä. Aikuisen on vaikea oivaltaa, että heidän toimiaan tarkkailemalla voi saavuttaa syvemmän tietoisuuden yhteiskunnan lainalaisuuksista.
Lapset ovat tulevaisuuden tekijöitä, joten hiekkapakkaa voi syyllä kutsua eräänlaiseksi pienoisyhteiskunnaksi. Tiina Pihlajamäki on ammatiltaan opettaja, ja hänen toisen romaaninsa pääosissa ovat lapsijoukon hiljaisimmat tai äänekkäimmät.
Ranttali kertoo poikkeavista lapsista, joiden on vaikea sosiaalistua normaaliutta vaalivaan yhteiskuntaamme.
Näkökulma on mielenkiintoinen. Kahta näennäisesti toisiinsa liitymätöntä juonta kuljetetaan rinnakkain. Teema on kuitenkin yhteneväinen, sillä kummassakin keskitytään kuvaamaan lahjakasta, mutta sopeutumisvaikeuksista kärsivää lasta.
Toisessa tarinalinjassa kertojana on ala-astetta käyvä Jussi, toisessa taas pienen Oskari-pojan äiti. Aikuisen ja lapsen näkökulman vuorottelu tuo teokseen mielenkiintoa ylläpitävää vaihtelua ja rosoisuutta.
Virtuoosimainen kertojanote jää kuitenkin tavoittamatta, sillä Jussista kertova tarinalinja kärsii ajoittaisesta uskottavuuden puutteesta. Tietoinen paisuttelu olisi ollut syytä jättää syrjään, sillä Ranttalin parasta antia on viileän raportoiva ote.
Pihlajamäki välittää taitavasti lapsen ajatusmaailman. Välillä viivähdetään leikkien tarkoissa yksityiskohdissa. Välillä taas syvennytään lapsen luomiin mielikuviin aikuisten maailmasta monimutkaisine sääntöineen.
Tekstistä huokuva kiireetön tunnelma ja myötäelämisen kyky ovat oiva osoitus inhimillisten tunteiden eri nyanssien herkästä ymmärtämisestä.
Pihlajamäen teos ottaa kärkevästi kantaa eräisiin nyky-yhteiskunnan epäkohtiin. Koulutusjärjestelmää leimaava liukuhihna-ajattelu ja yhteiskunnan vaatima tulosvastuu polkevat osan lapsista jalkoihinsa.
Lahjakkaat yksilöt otettaisiin avosylin vastaan, mutta ei ymmärretä, että he saattavat kypsyä hitaasti. Yhteiskuntaa kannattelemaan seuloutuvat yksilöt ovat nopeita ja mukautuvaisia, eivät välttämättä kyvykkäimpiä.