Puolison kuolema on yksi murheellisimmista asioista, mitä elämässä voi tapahtua. Usein surua ymmärtää parhaiten toinen, joka on joutunut kokemaan saman kohtalon. Tästä syystä vajaat kuusi vuotta sitten leskeksi jäänyt Saija Moilanen päätti perustaa Ouluun vertaistukiryhmän vielä työelämässä mukana oleville kohtalotovereilleen.
"Huomasin, että tällaiselle toiminnalle on tarvetta. Olemme kokoontuneet puolentoista vuoden ajan kerran kuukaudessa ja melkein joka kerta mukaan on tullut uusia ihmisiä. Osa on tullut tapaamisiin yli sadan kilometrin takaa", hän kertoo.
Leskeksi jäänyt tarvitsee ihmisiä ympärilleen ja mahdollisuuden puhua tunteistaan.
"Älä jää yksin, on tärkein neuvo. Puhuminen helpottaa, joten olisi hyvä, että lähipiirissä olisi sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat kärsivällisesti kuunnella ja tukea", Moilanen sanoo.
Vertaistukiryhmän toiminta perustuukin näihin ajatuksiin. Kokoontumisissa tuetaan toisia, puhutaan ja kuunnellaan.
"Vasta leskeksi jääneelle voi olla lohdullista huomata toisten kokemuksista, että surun kanssa oppii elämään. Ajan kuluessa suru arkipäiväistyy eikä se ole niin tuskaista kuin aluksi", Moilanen huomauttaa.
Viime heinäkuussa oululaisen Jukka Leinosen, 35, elämä mullistui täydellisesti, kun hänen 32-vuotias Mia-vaimonsa menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen.
Yhdessä silmänräpäyksessä nuoresta miehestä oli tullut leski ja kahden neljävuotiaan tyttären Alexandran ja Gabriellan yksinhuoltaja.
"Ensimmäiset päivät olivat hyvin kaoottisia, oikeastaan kyky hallita elämää katosi kokonaan. Vanhempien, sukulaisten ja ystävien apu oli tosi tärkeää. Ensimmäinen selkeä ajatus oli se, että lasten takia on jatkettava elämää, vaikkei elämänhalua juuri ollut."
Suuresta murheesta huolimatta arki oli pakko saada rullaamaan. Ensin Leinonen ajatteli, että yhteiseen kotiin palaaminen olisi mahdotonta.
"Koti tuntui kuitenkin kodilta. Töihin palasin parin kuukauden kuluttua ja sillä tiellä tässä ollaan edelleen. Elämä on muuttunut aivan valtavasti, monet ennen tärkeiltä tuntuneet asiat ovat nyt merkityksettömiä. Lapset ovat nyt etusijalla."
Oman surunsa lisäksi Leinonen on joutunut auttamaan pieniä tyttäriään selviämään äidin menetyksestä. Vielä äiti on tytöillä kovasti mielessä. Valokuvia selaillaan ahkerasti ja myös leikeissä äiti on läsnä.
"Lapsilla on niin erilainen tapa käsitellä surua. Tytöt ajattelevat, että äiti on taivaassa samassa paikassa, jonne myös vanhuuteen kuollut koiramme meni."
Kahden lapsen hoitaminen yksin on osoittautunut raskaaksi. Kun toinen tytöistä sairastuu, isän on pakko jäädä kotiin, vaikka sovittuna olisi tärkeitäkin tapaamisia. Päiväkodista lapset on ennätettävä hakea joka päivä neljän aikoihin.
"Ei yksi ihminen voi mitenkään paikata kahta. Onneksi esimies, työkaverit ja asiakkaat ovat olleet ymmärtäväisiä ja olen saanut tukea", Sesca Technologiesin liiketoiminta-alueen johtajana työskentelevä Leinonen sanoo.
Hänen mielestään nuorten leskien vertaistukiryhmästä on ollut apua.
"Siellä on ihmisiä, jotka ovat pienten lasten kanssa samassa tilanteessa, joten yhteisiä asioita riittää."
NelikymppinenMarja-Leena Seppälä jäi leskeksi kolme vuotta sitten, kun salakavalasti alkanut keuhkosyöpä nujersi hänen 42-vuotiaan miehensä.
"Oireet alkoivat lonkkakipuna. Kahdeksan kuukautta kestänyt vääränlainen hoito aiheutti sen, että etäispesäkkeet ehtivät levitä. Seppo ei koskaan tupakoinut, joten keuhkosyöpädiagnoosi oli meille valtava yllätys."
Seppälän mies ehti sairastaa puolitoista vuotta ennen kuolemaansa. Aviomiehen kuoleman muistelu nostattaa kyyneleet vieläkin Marja-Leenan silmiin. "On kamalaa katsoa vierestä, kun rakas ihminen kärsii kovista kivuista ja hiipuu elämästä, eikä itse pysty auttamaan mitenkään. Pidin mielessäni yllä koko ajan pientä toivoa. Ajattelin, että jospa kuitenkin tapahtuisi ihme ja Seppo parantuisi."
Marja-Leena Seppälän mielestä oli hyvä, että he ehtivät keskustella rauhassa monista asioista. Myös perheen neljälle lapselle kerrottiin isän tilasta avoimesti.
"Seppo sanoi minulle, että et sitten jää murehtimaan, vaan menet eteenpäin. Minulla oli kuitenkin mielessä kauhea suru ja huoli siitä, miten pärjäisin yksin neljän lapsen kanssa."
Miehensä kuoleman jälkeisiä päiviä Seppälä kuvailee tyhjäntuntuisiksi. Järjesteltävää oli paljon, sillä piti miettiä hautajaiset, aloittaa perunkirjoitus ja hoitaa muita viranomaisasioita.
Myös juridiikka aiheutti yllätyksiä, kun laki edellytti edunvalvojan asettamista lasten perintöosuudelle.
"Minulle oli järkytys, että perheemme taloudellisia asioita alkoi valvoa maistraatti. Meillä on nyt ulkopuolinen omaisuuden vartija, jolle pitää tehdä vuosittain tilit."
Ajan kuluessa ahdistavin suru on helpottanut otettaan, vaikka edelleen aviomiehen muisto on läsnä arjessa. Raskaista kokemuksista huolimatta Seppälä ei koe katkeroituneensa.
"Ystäväni sanoja lainatakseni elämän on vain jatkuttava sattuipa kohdalle kuinka raskasta tahansa. Pitää vain katsoa eteenpäin, sillä menneille ei voi mitään. Tämä on elämää ja joitakin se koettelee kovemmin."
Nuorten leskien vertaistukiryhmästä saa lisätietoja Oulun kriisikeskuksesta ja Saija Moilaselta sähköpostiosoitteesta saijapauliina@jippii.fi tai
Oulunseudunnuoretlesket@groups.msn.com.