Ei ole kaunis näky, kun aikuinen mies huutaa sylki roiskuen: ”Hyvä Jami, anna sille turpaan!”.
Yhtään kauniimmaksi näky ei tule, kun huutajana on nainen.
Jonkun äiti, jonkun isä.
Se ” joku” yrittää siinä sitten pelata kiekkoa, palloa tai harrastaa mitä vain.
Hävettää.
Ei liene harvinaista, että vanhempi kihisee jännityksestä seuratessaan oman lapsensa peliä kentän reunalla. Sekin on inhimillistä, että katsomosta tekisi hirveästi mieli kommentoida, miten palettia pitäisi pyörittää.
Ei noin vaan näin. Tuo pelaaja tuonne ja tämä tänne. Miksi tuo vaihtokin tehtiin juuri nyt? Kuka keksi ottaa aikalisän juuri tähän paikkaan?
Eihän tässä ole mitään järkeä!
Jännitys on tervettä, mutta se on noloa, että osalta vanhemmista jännitys vie järjen ja tilannetajun.
Harrastavien lasten vanhempien käytös on jatkuvasti esillä harrastuspiireissä. Jotkut vanhemmat eivät kerta kaikkiaan osaa pysyä roolissaan vanhempina, vaan heistä tule kaikkien asioiden päällepäsmäreitä.
Julkinen keskustelu vanhempien käytöksestä roihahti viime viikolla, kun kolme alaikäistä lasta sai osanottokiellon oululaiseen jalkapalloseuraan isän ala-arvoisen käyttäytymisen takia.
Tapauksesta on käyty kiivasta keskustelua myös Kalevan verkkosivuilla. Yhdessä kommentissa tapahtunut tiivistetään osuvasti: ”Mielestäni suurin ongelma vanhemmilla on arvostuksen täydellinen puute. Ei arvosteta valmentajia, huoltajia, vastustajia, tuomareita. Ei arvosteta edes omaa lasta, koska käytös on usein niin rumaa ja aggressiivista.”
Siitähän juuri on kysymys. Jos luottaa valmennustiimiin, koko joukkueeseen, ja omaan lapseen yksilönä, ei tarvitse huudella muita kuin kannustavia kommentteja.
Vanhempien rooli on hakusalla muuallakin kuin pelikenttien reunoilla. Osalla vanhemmista vanhemmuus on yhtä kuin lapsen nostaminen jalustalle, josta kukaan tai mikään ei saa häntä horjuttaa.
Se voi olla myös oman lapsuuden uudelleenelämistä oman lapsen kautta. Lapselle halutaan antaa se, mistä itse jäi paitsi, halusipa lapsi sitä tai ei.
On sanomattakin selvää, että lasta pitää suojella, puolustaa ja rohkaista, mutta missä menee raja, jolloin lapsen hyväksi ajateltu kääntyykin häntä vastaan?
Raja on ylitetty ainakin silloin, kun vanhemmat huutelevat mitä sattuu pelikenttien reunoilta tai soittelevat jatkuvasti langat punaisina opettajille, kun milloin mitäkin vääryyttä on tapahtunut juuri heidän lapselleen.
Raja on ylitetty, kun vanhempi muuttuu itse lapseksi eikä huomaa oman käytöksensä turmiollisia seurauksia.
Lapsuuden pitäisi olla huoletonta aikaa, ja suurimmalle osalle lapsista se sitä onkin.
Aikaa jolloin saa turvallisesti kokeilla rajojaan, etsiä paikkaansa ja kokea myös pieniä takapakkeja elämän tarjoamia isompia kolhuja varten.
Onneksi vain pienelle osalle lapsista lapsuus on vanhempien luomaa aikuisuuden kiihdytyskaistaa, jossa pitää vimmatusti suorittaa, päteä ja pärjätä. Muuten ei ole riittävän hyvä.
Vanhemmuus ei totta totisesti ole helppoa. Parhaimmillaan se on uuden elämän kasvun seuraamista ja persoonallisuuden kehittymistä. Pahimmillaan se on tuskaista pohdintaa, teenkö niin vai näin ja mitä tästä
seuraa?
Suurperheen äiti Anne Eskelinen kehitti vajaa 20 vuotta sitten Yhdessä elämään -liikkeen, joka sittemmin tunnettiin nimellä Laukaan malli Eskelisen kotipitäjän mukaan.
Mallissa johtoajatuksena oli, ja on edelleen, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä.
Silti lapsen kasvattamisessa päävastuu on jokaisen lapsen omilla vanhemmilla.
Ei siinä auta menettää hermojaan, ei pelikenttien reunoilla eikä niiden ulkopuolella.