Eniten tukea ja hoivaa tarvitsevat, vaikeuksiin joutuneet lapset, jäävät kohtuuttoman usein piiloon suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.
Lasten- ja nuorten mielenterveyspalveluita on jälleen kohennettu monen miinusmerkkisen vuoden jälkeen. Terapiapalvelujen lisäämisen myötä hoitojonot ovat kutistuneet. Peruspalveluministeri Eva Biaudet muistuttaa lisäksi niistä 15 miljardista eurosta, jotka ovat tulossa ensi vuoden budjettiin syrjäytymisuhan alla olevien lasten tukemiseen.
Hyvä niin, mutta silti alan arki on edelleen ankea. Huume- ja päihdeongelmaisten parissa työskentelevä sosiaalityöntekijä sanoo epäröimättä, että lastensuojelussa on viime aikoina menty taaksepäin. Hän muistuttaa yhteiskunnan tekemistä ohjelmista, joissa lastensuojelu on peittynyt pehmeämmän ilmaisun taakse.
Lapsipolitiikka, perhepolitiikka tai perheiden oikeudet ovat varmasti tärkeitä kokonaisuuksia. Kun niiden alle näyttää kuitenkin hautautuneen äärimmäistä hätää, kuntien on lisättävä lastensuojeluun voimavaroja, joilla saadaan esiin todella pahoissa vaikeuksissa olevat lapset.
Viime vuosina resursseja on jaettu toisin. Säästöjä on tietysti helpointa tehdä sieltä, missä avun tarvitsijat eivät osaa eivätkä kykene purnaamaan. Siksi kuntien päättäjien vastuuntunto on juuri näissä asioissa tiukassa testissä. Niin merkittävä periaate kuin kunnallinen itsehallinto onkin, juuri tällaisissa asioissa valtionapuja on syytä korvamerkitä perille saakka.
Yleistynyt huumeiden käyttö lisää osaltaan lastensuojelun tarvetta. Huumeriippuvaiset vanhemmat saattavat yksinkertaisesti unohtaa lapsensa, pahimmillaan päiväkausiksi. Lähipiirin, naapureiden, tuttavien ja sukulaisten kansalaisvelvollisuus on kertoa sellaisista havainnoista sosiaaliviranomaisille.
Samaan sarjaan ovat vanhastaan kuuluneet rankasti alkoholia käyttävät vanhemmat. Lapset joutuvat usein kokemaan väkivaltaa. Vaikka niin ei kävisikään ja aineelliset puitteet olisivat kohtuulliset, lapsuus sellaisissa perheissä on aivan muuta kuin pitäisi. Perheen esikoinen saattaa joutua kantamaan miltei yksin huolta pienempien syömisestä ja vaatettamisesta jo alle kouluikäisenä. Kun sellaista menoa voi jatkua vuosia kenenkään puuttumatta, yhteiskunnan turvaverkoissa on todella pahoja aukkokohtia.
Lasten sijoittaminen kodin ulkopuolelle, laitokseen tai sijaisperheeseen, on aina viimeinen vaihtoehto. Käytännön lastensuojelutyötä tekevien mukaan Suomessa ei ainakaan hätiköidä huostaanotossa. Niin ei tietysti saa käydäkään. Perhettä on pyrittävä tukemaan.
Sosiaalityöntekijäin ammattitaitoon on kuitenkin luotettava silloin, kun he näkevät sijoituksen ainoaksi mahdollisuudeksi. Eikä edestakainen sahaaminen kodin ja vaihtelevien sijoituspaikkojen välillä saa koskaan tulla vallitsevaksi käytännöksi. Tärkeintä on lapsen turvallisuus ja kehittymismahdollisuudet.
Mikä surkeinta, monet kunnat ovat siirtäneet lapsia sijoituspaikoista takaisin perheisiin yksinomaan taloudellisista syistä. Useimmiten käy niin, että uudelleen huostaan otettavat lapset ovat entistä huonommassa tilanteessa. Nykyisellään kolme neljästä lastenkotiin sijoitetusta tarvitsee psykiatrista hoitoa.
Loppulasku hätiköidystä säästämisestä on yhteiskunnalle säännönmukaisesti suurempi kuin tapauksista, joissa on katsottu ensisijaisesti lapsen etua. Pienen yksilön pelastamisen on oltava määrätietoista ja ammattitaitoista. Alalla tarvitaan peruspalveluministerin kaipaamaa lisäkoulutustakin, mutta osaajille on annettava mahdollisuus käyttää taitoaan.