Lastensuojeluasioista vastaavat ministerit ja kirkon edustajat pääsivät pitkän väännön jälkeen sopimukseen siitä, että kirkko laatii papeille ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamisesta ripin tai sielunhoidon yhteydessä. Tähän saakka ripin vastaanottajat ovat olleet velvollisia ilmoittamaan viranomaisille vain, jos ripin yhteydessä paljastuu lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö.
Uusissa ohjeissa lähtökohdaksi otetaan lapsen etu ja suojelu, mutta edelleen tuo 1860-luvulla kirkkolakiin kirjattu rippisalaisuus säilyy eikä kirkkolakia muuteta siltä osin.
Edistystä aikaisempaan on siinä, että papin on kerrottava viranomaisille, jos on syytä epäillä, että lasta on käytetty hyväksi. Ilmoitus on kuitenkin tehtävä niin, ettei rikoksentekijän nimi paljastu. Uhrin nimen kylläkin saa antaa poliisille, jotta tämä voi ryhtyä toimenpiteisiin.
Rajaukset vesittävät ohjeiden sinänsä hyvän lähtökohdan. Ripissä esiin tulevaa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä on kuitenkin vaikea juuria niin kauan kun rikoksentekijällä on rippisalaisuuden verho suojanaan.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö nousi keskusteluun alkuvuonna, kun kirkossa ja sen herätysliikkeissä ilmeni useita hyväksikäyttötapauksia.
Lastensuojelun tutkijat arvioivat, että uskonnolliset yhteisöt ovat jopa otollisia kasvualustoja hyväksikäytölle. Yksilön alisteinen asema yhteisössä on yksi selitys sille, miksi hyväksikäyttö pysyy helposti piilossa. Lapsen suojelun täytyy olla tärkeämpää kuin kirkon tai herätysliikkeen maineen vaalinta.
Avoin keskustelu tällaisista ongelmista ei ole kuulunut tapoihin. Niinpä hyväksikäyttötapauksia on paljastunut uskonnollisissa yhteisöissä. Kun kirkon omat säädökset vielä tukevat salailevaa ilmapiiriä, ei ole ihme, että ongelmaan on vaikea päästä kiinni.
Kirkko on koko olemassaolonsa ajan kamppaillut maallisen vallan kanssa vallasta - siitä, kumpi saa käyttää valtaa ihmisiä kohtaan. Kirkko on pärjännyt tässä taistelussa yllättävän hyvin, vaikka on koko ajan joutunut luovuttamaan valtaansa maallisille vallankäyttäjille.
Kirkolla on yhä hyvin suuri valta joissakin asioissa, esimerkiksi siinä, että kirkkolakia ei voida muuttaa, ellei aloite asiaan tule kirkon taholta. Kirkolla on yksinoikeus ehdottaa muutoksia lakiin.
Jostain kumman syystä rippisalaisuus on kirkolle edelleen tärkeämpi asia kuin lapsen suojelu hyväksikäytöltä. Muussa tapauksessahan kirkko itse esittäisi kirkkolain muuttamista tältä osin. Koska kirkkolakiin ei kajota, kirkko suostui maallisen vallan painostuksen edessä tekemään uudet ohjeet.
Jos kirkko asettaa lapsen edun ensisijaiseksi niin kuin sen julistamansa sanoman perusteella pitäisi tehdä, täytyisi olla itsestäänselvyys, että epäily hyväksikäytöstä tulisi ilmoittaa viranomaisille.
Rippisalaisuus on toki tärkeä, mutta se ei voi olla niin tärkeä, että se menee lapsen edun edelle.