Enontekiö Valokuvakirjoja on tehty Lapista kasapäin. Tapio Huttunen Enontekiön Leppäjärveltä on silti varma, että jokainen tekijä kyllä löytää oman siivunsa.
Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei kahta samanlaista kokijaa eikä kameran etsimen läpi kurkistelijaa. Ellei kyseessä ole tilaustyö,
Tapio Huttusen oman mielenmaiseman kompassi ei ohjaa hänen kulkuaan rääseikköihin eikä kylien liepeiden luvattomille kaatopaikoille.
Lapin kuvilla on selkeät käyttötarpeet. Joku muistelee niitä selatessaan tekemiään matkoja, joku suunnittelee vasta sitä ensimmäistään.
Liikuntarajoitteinen ei pääse koskaan kauas pikitieltä ilman kukkaroa ankarasti rasittavaa konevoimaa. Hänen on ahmittava luonnon arki ja juhla kuvista ja teksteistä.
Näitä kuvien käyttäjien pystyttämiä merkkikeppejä seuraillen Huttunen sanoo pyrkivänsä "kauniiseen esittämistapaan".
"Silmiä ei silti saa sulkea muutokselta ja siihen voi myös pyrkiä vaikuttamaan. Kirjoissa täytyy kuitenkin lähteä siitä, kenelle ne on tehty."
Romantikoksi Tapio Huttunen ei silti tunnustaudu, tietynlaiseksi kaunosieluksi kyllä.
Lappilaisen luontokirjan kokoamisessa on ihmiselämällekin tuttu ongelma. Kuinka suhteuttaa toisiinsa suuri ja pieni niin, etteivät ne syö toisiaan, että suhteellisuus säilyy?
Avaruutta tuntureilta löytyy enemmän kuin silmä tai kamera pystyy toistamaan. Kun työntää nenän kiinni karuun maankamaraan, siellä sekin on.
Aukean tunturiluonnon oma pienmaailma, josta siitäkään silmän tai kameran optiikka ei saa likikään kaikkea irti.
Jäkälien, sienten ja kaiken punaisen maaruskan äidin eli riekonmarjan kokoiset kyllä.
Käsivarresta tavallinenkin kulkija löytää melkoiselta harvinaisuusasteikolta esimerkiksi jääleinikin tai alkukesällä kukkivan pienikokoisen Lapin alppiruusun.
Enemmän kuin ennen, Huttusen kamera on poiminut osana luontoa myös pohjoisen ihmisen.
Tapio Huttuselle kävi samoin kuten monelle muullekin lapinkävijälle. Erään kerran jokin vain tarrasi kiinni liepeestä eikä irti päästänyt.
Huttuselle se oli paitsi maiseman magnetismi, myynnissä ollut pieni kotikuvaamo.
"Siinä tuli ajatus, että miksei täälläkin voisi yrittää."
Huttunen vaihtoi nimen Tunturikuva ky:ksi ja ryhtyi pyörittelemään kysymystä, minkä vuoksi Enontekiön kaltaisesta paikkakunnasta ei ole omaa valokuvakirjaa.
Kului muutama vuosi ja sellainen oli. Sauma oli sopiva ja kaksi painosta myytiin loppuun.
Kuntakeskuksesta ei kuitenkaan tullut Huttusen perheen asuinpaikkaa, jollainen löytyi lähempää Norjan rajaa Leppäjärveltä. Sen asukkaiden laskemiseen ei tarvita kovinkaan monen käden sormia. "Jo ensimmäisenä päivänä tiesin olevani siellä kotonani", Huttunen sanoo, vaikka tietää sen kuulostavan fraasilta. Mutta minkäs sille voi, että tuntui?
"Mutkatonta ja tuskatonta eläminen ei ole ollut, mutta koti se on ollut koko ajan."
"Täytyy varmaan olla omanlaisensa ihminen, joka täällä viihtyy", Huttunen arvelee.
Luonto on Huttuselle jatkuva ihmetyksen aihe. "Tällainen monimuotoisuus ja rikkaus."
Hän on varma, ettei näin hienosyinen järjestelmä synny itsestään, ilman koneenrakentajaa, jolla Huttunen tarkoittaa Jumalaa. "Ihan riippumatta siitä, mitä toiset sanoo."
