Leppoisasti märehtivät lehmät ovat kuuluneet perinteiseen suomalaiseen kesämaisemaan. Mutta kuuluvatko enää? Jos nykyoululainen haluaa nähdä lehmän, yksi helpoimpia tapoja on nousta Stockmannin neljänteen kerrokseen ja valita sopiva paikka kahvilaravintola Vintissä. Seiniltä löytyy useita kauniita lehmäkuvia, joita on mukava katsella kahvitellessa.
Lehmiä voi nähdä myös pyyhkeissä, mukeissa, teepaidoissa ja maitopurkin kyljessä. Ihan oikean lehmänkin voi tavata, jos lähtee kaupungin ulkopuolelle ja jaksaa vähän kierrellä.
Lehmä on kuulunut suomalaiseen elämänmenoon jo kauan, mutta Pohjois-Suomessa se on tähdittänyt maaseudun arkea muuta maata näyttävämmin. Lehmä on tarkoittanut ravintoa, rahaa ja turvaa.
Maatalouden menneisyys oli pitkään epätrendikäs tutkimuksen aihe, mutta viime vuosina maaseutu lehmänkantturoineen on saanut uutta kiinnostusta osakseen. Oulun yliopiston historianlaitoksella lehtorina työskentelevä Matti Salo toteaa, että maaseudun historiaa on kirjoitettu harmillisen vähän Pohjois-Suomen näkökulmasta.
Suomalaisen maatalouden painopiste siirtyi viljan viljelystä karjatalouteen 1800-luvun puolivälin jälkeen. Muutos koski toki Pohjois-Suomeakin, mutta ei niin radikaalisti kuin muuta maata.
"Karjatalouden merkitys oli ollut suuri jo aiemminkin. Toisaalta voin vienti lisääntyi, sillä hiipuvan tervakaupan tilalle oli saatava jotakin uutta. Ja maitotalouden edistäminen näkyi pohjoisessakin. Uutuuslaite separaattori alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla ja karjaväki pohti, miten lehmät tuottaisivat enemmän", Salo kuvailee. Pohjoisimman Suomen oma rotu oli valkea lapinlehmä, johon latautui runsaasti kotiseutuhenkeä.
Lapinlehmästä kerrottiin myös tarua, jonka mukaan ensimmäisten ihmisten asettuessa Lappiin lähteestä nousi valkea lehmä, joka oli koko pohjoisen valkean karjan alku. Nykyään rotu on hyvin harvinainen, mutta kantaa pidetään hengissä muun muassa Pelson vankilan tilalla.
Nuoremmille lapinlehmä ei tuo mieleen välttämättä yhtään mitään, mutta vanhemmassa väessä se herättää usein lämminhenkisen nostalgian. Salo määrittelee suomenkarjan kooltaan pieneksi, sitkeäksi, äärettömän hyvin elinympäristöönsä sopeutuneeksi, vähään tyytyväiseksi ja älykkääksi. Maatalon poikana hänellä on omaakin kokemusta lehmistä eikä lypsytaitokaan ole täysin unohtunut.
Lehmät ovat tuoneet maaseudun ihmisille ravinnon ja turvan lisäksi myös yhteisöllisyyttä. Eläimille saatettiin järjestää yhteislaitumia, ja karja-asioiden nimissä kokoonnuttiin sonniyhdistyksiin, maamiesseuroihin, kilpailuihin ja näyttelyihin.
Valtiovallan tuella perustetut maanviljelys- ja talousseurat olivat tärkeitä kansanvalistajia ja toivat pohjoisen kyliin uusinta tietoa karjan hoidosta ja ruokinnasta. Seuroilla oli erityisiä karjanhoidonneuvojia, jotka kiersivät talosta taloon opastaen käytännön töitä navetoissa.
Seurojen kyljessä toimivat paikalliset maamiesseurat ja niiden naisosastoina maatalousnaiset. Maatalousnaiset järjestivät arpajaisia ja iltamia, joiden tuotolla ostettiin yhteisiä tavaroita. Yksi tavallisimmista hankinnoista oli sorkkasakset, joita lainattiin tai vuokrattiin jäsenille.
Ennen keinosiemennystä eläinten astutukset saattoivat aiheuttaa päänvaivaa, etenkin pohjoisen syrjäseuduilla, joilla välimatkat olivat pitkiä ja vaikeakulkuisia. Ratkaisun tarjosivat sonniyhdistykset ja -osuuskunnat. Niihin kuuluvat hankkivat porukalla sonnin, hoitivat siitä aiheutuneet kulut yhdessä, ja niin oli siitoseläin saatavilla omassa kylässä.
"Maatalouskokouksissa ja -näyttelyissä oli yleensä myös karjaa ja karjantuotteita esillä. Tapahtumissa tavoitettiin suuri joukko ihmisiä ja heille esiteltiin kehittyneen karjanhoidon ja jalostuksen tuloksia. Seurat järjestivät muun muassa laitumenhoitokilpailuja, ja lypsykilpailut olivat olennainen osa maatalousnäyttelyiden ohjelmaa", Salo kertoo.
Salon mukaan Oulun läänissä alkoi 1800-luvun lopulla tuntua meijerikuume. Meijereitä perustettiin innokkaasti, ja asiaa ajoi muun muassa läänin meijeriyhdistys. Rautatieliikenteen alkaminen Pohjanmaan radalla oli tärkeä vauhdittaja, sillä voi saatiin tärkeään vientisatamaan Hankoon. Tästä syystä monet meijerit perustettiin junaradan läheisyyteen.
Meijerien perustuksessa kulkuyhteydet olivat ratkaisevia, ja mitä pohjoisemmas mentiin, sitä myöhemmin meijereitä syntyi. Kittilässä ja Sodankylässä Voinvientiosuusliike Valio alkoi ostaa tiloilta maitoa vuonna 1950. Maidosta saatavat markat tuntuivat huomattavalta kehitykseltä sodan runtelemassa maakunnassa. Aivan pohjoisimpiin kuntiin Valion herrat saapuivat keskustelemaan maidonostosta vasta seuraavan vuosikymmenen alussa.
"Karjanhoito oli perinteisesti ollut naisten ja lasten hommaa, eivätkä miehet mielellään menneet navettaan. Sen sijaan talli ja hevostyöt olivat miesten aluetta. Kun nimenomaan maidosta alkoi tulla rahaa taloon, se nosti naisten työn esiin ja kohotti emäntien asemaa", Salo toteaa.