Niila Laitin työpäivä on alkanut niin kuin tuhansien muiden perheenisien. Hän on vienyt 3,5-vuotiaan Mihkku-poikansa aamulla päiväkotiin. Sen jälkeen Niila on huristellut hiacellaan 40 kilometrin matkan työmaalleen.
Työpäivä näyttää kelin puolesta hyvältä: mittari on kivunnut hädin tuskin pakkasen puolelle ja aurinko pilkistää pilvien raosta. Tunturi kutsuu.
Niila on Utsjoen saamelaisia. Vajaan 1 400 asukkaan Utsjoki on ainoa kunta Suomessa, jossa on saamenkielinen enemmistö. Kaksikielisyys näkyy kaikkialla. Jos pistäydyt vaikkapa Uulan Säästössä ostoksilla, saat tervehdyksen suomeksi, mutta paikallisten asukkaiden kesken kieli vaihtuu saameksi. Kyläraitilla opasteet on merkitty sekä suomeksi että saameksi, ja virastoissa sinua palvellaan kummalla kielellä haluat.
Näin ei ole ollut aina. On ollut aikoja jolloin sai selkäänsä, jos uskalsi avata suunsa saameksi. "Se oli suomalaistamispolitiikan aikaa. Vieläkin on joitain juntteja, jotka pilkkaavat saamelaisia. Sinänsä kummallista, mutta nämä tyypit löytyvät täältä saamelaisalueiden läheltä, ei sen kauempaa", kaksikielinen Niila pohtii.
Perinteitä ja nykyaikaa
Saamelaisperinteet elävät Niilassa niin syvällä, ettei hänelle tulisi mieleenkään olla sukunsa perinteiden katkaisija. Kun hän ajelee Skalluvaarassa kelkallaan, hän tietää tasantarkkaan olevansa esi-isiensä mailla.
"Ukin kammista, jossa hän yöpyi poroheinäntekoreissuillaan, on vieläkin jäljellä kattoa ja vähän seiniä", Niila mainitsee. Oman isänsä Niila muistaa lähteneen porojen perään selkoseen ja viipyneen toisinaan viikkotolkulla.
"Kun isä lähti poromettään, ei tiennyt tuleeko hän takaisin tänään, huomenna vai vasta viikon kuluttua. Sitten ykskaks joku päivä hän ilmestyi taas kotiin", Niila sanoo.
Hän itse palaa tunturista kotiin joka päivä, ja vieläpä melko tarkkaan samaan aikaan. Vaimo Annukka Hirvasvuopio-Laiti työskentelee saamelaismusiikin opetuksen kehittämishankkeen projektipäällikkönä. Työ vaatii paljon matkustamista.
"Me olemme Mihkkun kanssa paljon kahdestaan. Jaan työpäiväni eri hommien kanssa niin, että ehdin päiväkotiin viideksi poikaa hakemaan", Niila kertoo.
Joskus se vaatii tiukkaa kellon vahtaamista. Se on sitä, että saamelaiskulttuuri on sulautunut muuhun kulttuuriin. Materialismi on tullut heidänkin elämäänsä.
"Laskut on maksettava ajallaan ja asiat hoidettava. Vanhemman polven ajattelumaailma ja elämä oli toisenlaista. Luonto oli silloin vielä enemmän läsnä kuin nyt. Monet vanhemmat saamelaisjäärät ajattelevat vieläkin, että nämä maat ja kalavedet kuuluvat heille. Heidän on vaikea hyväksyä muualta tulleita mailleen pyytämään ja kalastamaan", Niila selvittää.
Hän haluaa olla sanomisissaan varovainen, mutta ymmärtää vanhoja saamelaisia. Esimerkiksi sitä, että jotkut paheksuvat Tenon kesäkalastajia. "Vanhat äijät ajattelevat, että mitä ne tulee tänne juuri silloin, kun elämä olisi meillekin helpompaa. Ei heitä näy talvella, jolloin taistellaan hengissäpysymisestä." Niila itse tasapainoilee menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Hän tietää, että ihminen ei elä pelkästä kulttuurista.
"Elän kesän sillä, että soudan turisteja Tenolla. En voi ajatella niin, että he tulevat tänne pyytämään meidän lohia."
Tunturi on tuulinen työmaa
Niila Laitin lapsuudenkoti sijaitsee Mierasjärvellä, noin seitsemän kilometrin päässä Ivalon kunnan rajalta ja 40 kilometrin päässä Utsjoelta. Niila ajaa sinne päivittäin Utsjoen keskustan lähellä olevasta kodistaan hoitamaan poroja ja pyytämään riekkoja.
Kotitalossa asuu edelleen Niilan äiti, Kirsti Laiti, joka sai1998 Tasavallan presidentin myöntämän Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein. Hän jäi leskeksi, kun viidestä lapsesta nuorimmainen, Niila, oli kaksitoista.
"Äiti on sitkeä ihminen. Hän on mitalinsa ansainnut. Kunnioitan häntä suuresti", Niila sanoo esitellessään perheen valokuvia piirongin päällä. Äiti on lähtenyt tänään Ivaloon yhden lapsensa tykö. Hänen ja Niilan lisäksi kaksi muuta lasta on jäänyt pohjoiseen asumaan. Siitä äiti on erittäin ylpeä.
Niila kiskoo päällensä villapaitaa ja takkia. Sää ei ole kylmä, mutta Niila tietää, että tunturissa tuulee lähes aina. "Eihän tämä keli mitään, mutta silloin, kun pakkasta on 35 astetta ja käy kova viima, on todella kylmä. Viime kädessä sää on kuitenkin vain pukeutumiskysymys. En ymmärrä miten täällä on ennen pärjätty ilman coretex-vaatteita", Niila miettii pukeutuessaan. Poronkarvoista ja -nahkoista tehdyt asusteet ovat syrjäyttäneet nykyajan lämmikkeet, aivan kuten peltipailakka on syrjäyttänyt poron.
Tämä vuosi ei ole parhaita riekonpyyntivuosia. Niilalla on ansoja tunturikoivikoissa noin 300, mikä on yli puolet vähemmän kuin viime vuonna, jolloin riekkoja oli paljon.
"Riekonpyynnissä leipä on tiukassa. Käyn tunturissa päivittäin noin sadan kilometrin lenkin. Bensaa menee 30 litraa päivässä ja lisäksi 10 litraa dieseliä, ja se on vasta sitä, että pääsen työpaikalleni", Niila laskee.
Riekonpyynnillä tienaa huonona riekkovuonna reilun kympin per lintu. Menekki on varma: ravintolat ostavat sen mitä tunturi tarjoaa. "On päiviä, että ansa toisensa perään on tyhjä tai kettu on ehtinyt apajalle ennen pyytäjää. Sitten on taas parempia päiviä, tulee tuloakin. Siinä se pyynnin viehätys piilee", Niila miettii. Tänään tuuri on erikoisen hyvä. Reilu tunti tunturissa ja kolme riekkoa. Yksi niistä on vielä lämmin. Se on juossut kohtaloonsa, mitättömän näköiseen lankakieppiin, aivan äsken.
"Työ ei pääty tähän", Niila sanoo, kun laittaa riekkoa kelkan takalaatikkoon. "Kotona linnut pitää nylkeä ja pakata pusseihin. Vasta sitten ne lähtevät ravintoloihin tarjottaviksi."
Kotiseudulla viimeiseen asti
Ylä-Lapin luontaiselinkeinoista päätulo tulee porotaloudesta. Niila kuuluu Kaldoaivin paliskuntaa, jossa käytetään yhä edelleen saamelaisperinteen mukaista tokkapaimennusta. Tokkakuntia on 6--7, joista yksi on Niilan ja hänen sukulaistensa.
"Ei tuommoista saa kysyä", Niila vastaa kysymykseen porojen määrästä. "Päättele itse: tästä hommasta tulee kolmelle päätoimeentulo ja lisäksi äidille ja sisarille lihaa", hän jatkaa.
Porojen hoito vaatii jatkuvaa paimennusta, vaikka ne irti ovatkin. "Nyt on ollut niin hyvä kaivos, että porot ovat pysyneet hyvin paikoillaan. Lisäksi niille on viety heiniä lisäravinnoksi, ettei tokka lähde mihin vain", Niila kertoo.
Tokkakuntien porot ovat vielä tunturissa sekaisin. Myöhemmin ne kootaan erotteluaitaan, josta kukin tokkakunta ottaa omansa ja tuo porot jutaamalla (laitumia kiertämällä) kotikonnuilleen.
Poronhoito ei ole pelkkää paimennusta, vaan siihen liittyy paljon muuta työtä, kuten työvälineiden kunnostusta. "Puhdetyötä on itse asiassa niin paljon kuin vain viitsii tehdä", Niila sanoo.
Niilan kaltaisia nuoria luontaiselinkeinoharjoittajia ei ole tunturissa pilvin pimein.
"Jos ajattelee vaikka meidän yhdeksättä luokkaa...hetkinen, meitä oli 15. Neljä on jäänyt tänne", Niila laskee eikä pidä jääjien vähäistä määrää ihmeenä.
"Aluepolitiikkaa tarvittaisiin kipeästi. Jotain on vinossa, jos ihmiset joutuvat toimeentulonsa vuoksi lähtemään kotiseuduiltaan. Minä pysyn täällä viimeiseen asti, niin paljon minulla on poroissa kiinni", Niila Laiti painottaa. Suomessa asuu noin 7 500 saamelaista.